 |
| ”She had seen that there was no love in his heart, and as punishment she transformed him into a hideous beast and placed a powerful spell on the castle and all who lived there. Ashamed of his monstrous form, the Beast concealed himself inside his castle.” |
Kaunotar ja hirviö (1991)
Miehisyyden representaatiot
Satuna Kaunotarta ja hirviötä on perinteisesti tulkittu naisten tarinana, mutta toisin kuin voisi kuvitella, Disneyn Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast, 1991) ei ole Bellen – naisen – tarina, vaan Hirviön – miehen. Tämä tulee ilmi heti alussa, sillä koko elokuva alkaa Hirviön taustarinalla siitä, kuinka hänet kirottiin hirviöksi. Tarinan pohjatekstin eri versioissa hirviöhahmo esitellään poikkeuksetta vasta tarinan jo käynnistyttyä, jolloin päähenkilöys ja fokus on enemmän sankarittaressa. Disneyn versiossa Belle kuitenkin päätyy olemaan oman tarinansa sivuhahmo. Susan Jeffords artikkelissaan ”The Curse of Masculinity: Disney’s Beauty and the Beast” (1995) osoittaa, että Hirviön toimijuus korostuu myös siinä, miten Disneyn versiossa kirous ei niinkään painotu siihen, saako Hirviö jonkun rakastumaan itseensä, vaan se, oppiiko Hirviö itse rakastamaan jotakuta muuta kuin itseään.
Elokuvan antagonisti Gaston onkin tässä mielessä – ja monessa muussakin – Hirviön peilikuva. Gaston ei missään vaiheessa opi rakastamaan muita kuin itseään, ja se on yksi niistä seikoista, jotka loppupeleissä erottavat hänet Hirviöstä huolimatta siitä, että heidän persoonallisuutensa esitetään alkuun varsin samankaltaisina. Gaston on kuin se versio Hirviöstä, joka tästä olisi tullut, ellei hän olisi rakastunut Belleen ja muuttunut tämän vuoksi paremmaksi mieheksi. Jeffordsin sanoin Gaston on selkeästi Hirviö-prinssin luonnevian – itserakkauden – ulkoinen sosiaalinen versio (1995, 76). Gaston palveleekin itse asiassa varsin tärkeää tarkoitusta elokuvan tarinassa – sillä ainoastaan puhtaasti ja itsetietoisesti itsekeskeinen Gaston voisi saada kiukuttelevan ja lapsellisen Hirviön näyttämään houkuttelevalta valinnalta Bellen silmissä. Disneyn valinta tehdä Hirviöstä arvokkaan ja maailmaa nähneen sijasta pilalle hemmotellun kakaran arkkityyppi on mahdollista oikeuttaa vain silloin, jos vastakohtana on vielä hirveämpi vaihtoehto, kuten misogyyninen ja itsekäs Gaston.
Yksinkertaistetusti 1940-luvun trendi oli kuvata elokuvissa miesten sosiaalisia ympäristöjä ja dynamiikkoja sekä esimerkiksi eri valtahierarkioita sodan kontekstissa. 1950-luvulla taas historiallisuus oli suuressa suosiossa ja tuota ympäristöä hyödynnettiinkin yltiömaskuliinisen miehisyyden kuvan rakentamisessa. 1960-luvun elokuvissa tuotiin esiin entistä moninaisempaa miehisyyttä; Disneyn tuon ajan piirretyissä esiintyi eläimen hahmoissa monin tavoin edellisten vuosikymmenten juurruttamia miehisyyden perinteitä rikkovia mieshahmoja. Kuitenkin 1980- ja 1990-lukujen elokuvissa tapahtui jyrkkä käännös takaisin kohti traditionaalisia perhekäsityksiä ja sen myötä kohti hypermaskuliinisia mieshahmoja. Kaunottaressa ja hirviössä tämä näkyy selkeimmin Gastonin hahmossa, joka on suorastaan hypermaskuliinisuuden karikatyyri.
 |
| Gastonin nimikkolaulussa kuvaillaan itseironisesti ja lähestulkoon parodioiden Gastonin ylivoimaista miehisyyttä: ”No one’s neck’s as incredibly thick as Gaston / For there’s no man in town half as manly / Perfect, a pure paragon”. |
Hirviön ja Gastonin vastakkainasettelu onkin mielestäni todella kiinnostava, sillä miehen ja pedon problematiikka manifestoituu molemmissa hahmoissa eri tavalla. Hirviö on ulkoisesti peto, ja alkuun käyttäytyykin pedon lailla, mutta hänen kehityksensä myötä hän ikään kuin ansaitsee oman ihmisyytensä ja siten saa lopulta myös ihmisen ulkomuotonsa takaisin palkintona luonteensa kehittämisestä. Gaston taas on ulkoisesti täysi ihminen, mutta hänen luonteensa vastaa loppupeleissä enemmän petoa kuin Hirviö missään vaiheessa; tämä tuodaan jopa visuaalisesti esille, kun Gaston kaatuu kuralammikkoon ja hetken elokuva tekee pilaa sillä, että hänen päänsä näyttää korvaantuneen sian päällä – katsojille alleviivataan tuossa hetkessä, että hän on kirjaimellinen sovinistisika, joka yritti juuri tehdä väkisin Bellestä itselleen vaimon huolimatta tämän aiemmista kieltäytymisyrityksistä.
 |
| Sika. |
R. W. Connell (2005) esittää, että maskuliinisuuden sijaan puhuttaisiin maskuliinisuuksista. On esimerkiksi hegemoninen maskuliinisuus – yleisesti arvostetuin tapa olla ja esittää miehisyyttä tietyssä kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kun yksi maskuliinisuuden muoto korostuu, muut marginalisoituvat. Hegemoninen maskuliinisuus luo hierarkioita miesten, mutta myös muiden sukupuoli-identiteettien välille legitimoimalla tietynlaisten miesten auktoriteetin kaikkiin muihin nähden.
Kun ajatusta eri maskuliinisuuksista soveltaa Jeffordsin näkemykseen Hirviön ja Gastonin dynamiikasta, voisi sanoa, että Hirviö edustaa sitä 90-luvun ihannemaskuliinisuutta, jonka on tarkoitus elokuvan kontekstissa syrjäyttää Gastonin edustama 80-luvun konventionaalinen maskuliinisuus. Jeffords kuvaa Hirviötä ”Uudeksi mieheksi” (engl. The New Man), joka on kykeneväinen transformoimaan itsensä 80-luvun kovettuneesta, lihaksikkaasta, dominoivasta miehestä 90-luvun huomaavaiseksi, rakastavaksi ja uhrautuvaksi mieheksi. Jeffords myös analysoi pedon ulkonäköä taakaksi, jota Hirviön on kannettava siihen asti, kunnes hän vapautuu ja kykenee täyttämään todellisen potentiaalinsa. Hirviön vahva, suojeleva, vaikuttava, dominoiva ja ylivoimainen keho ei ole lahja, vaan kirous – tämän Jeffords tulkitsee mahdollisesti vihjaavan sitä, että se, mitä miehet kuvittelevat ihanteelliseksi maskuliinisuudeksi, onkin itse asiassa jollain tapaa kostautunut heille itselleen ja muuttunutkin kiroukseksi. (Jeffords, 1995, 76.) Itse jalostan tätä tulkintaa väittämällä, että se hegemoninen hypermaskuliinisuus, jota Gaston juuri ilmentää, on pohjimmiltaan haitallinen ihanne miehille itselleen.
Hirviön ja Gastonin suhtautumisissa Belleen on merkittäviä eroja. Otetaan esimerkiksi se, miten he asennoituvat Bellen lukemisharrastusta kohtaan – Gaston ei arvosta sitä lainkaan, vaan päinvastoin heittää Bellen kirjan kuralammikkoon ja toteaa: ”It’s not right for a girl to read.” Hirviö sen sijaan on kiinnostunut Bellen lukemisesta ja sitä paitsi tukee tämän harrastusta antamalla tälle vapaan pääsyn mahtavaan kirjastoonsa. Toisaalta Bellen ja Hirviön parisuhdedynamiikasta on kiistelty paljolti – heidän suhdettaan voisikin hyvin oikeutetusti luonnehtia Tukholman syndroomaksi. Jos elokuvaa katsoo siitä näkökulmasta, että Hirviö on sen todellinen protagonisti ja Belle todellakin vain sivuhenkilö, tuosta näkökulmasta voisin jopa rinnastaa Bellen ”Manic Pixie Dream Girl” -hahmoon.[1]
Seikka, jota myös pidän erityisen kiintoisana, on Gastonin obsessio Belleä kohtaan. Elokuvan alussa Gaston julistaa Bellen olevan ”the lucky girl I’m going to marry” ja päätöstään hän perustelee seuraavanlaisesti: ”She’s the most beautiful girl in town”, ”That makes her the best, and don’t I deserve the best?” Toki Belle on kaunis – sehän on koko Kaunotar ja hirviö -tarinan ydin, jota alleviivaa Bellen nimen etymologia – mutta Bellen kauneus ei ole muuta kuin pinnallinen tekosyy, jolla Gaston peittelee todellista motivaatiotaan.
Kuten esimerkiksi ”Gaston” -laulun aikana näkyy, Gastonilla riittää ihailijoita. Kolme identtistä, mutta erivärisiin mekkoihin pukeutunutta naista suorastaan roikkuvat Gastonissa ja huokailevat tämän maskuliinista vetovoimaa, eikä sitäkään voi olla pistämättä merkille, että näiden naisten kasvonpiirteet ovat kuin samasta muotista Bellen kanssa. Menisin jopa väittämään, että naiskolmikko on vain Bellen vaaleahiuksinen, monistettu versio. Silti kukaan näistä naisista ei tunnu kelpaavan Gastonille vaimoksi, ja syy löytyy Gastonin antaumuksellisesta metsästysinnosta. Hänhän on koristellut koko saluunan itse ampumillaan hirvenpäillä ja -sarvilla. Ei ole kaukaa haettua todeta, että Gastonin metsästysinto ulottuisi myös hänen näkemykseensä naisista. Belle voi olla kaunis, mutta se, mikä tässä eniten Gastonia viehättää, on haasteellisuus. Gastonin kommunikoiminen Bellen kanssa muistuttaa paljolti petoeläimen kanssakäymistä saaliinsa kanssa. Kohtauksessa, jossa Gaston päättää järjestää yllätyshäät Bellen ulko-oven eteen, Bellen elekieli on pelokasta kuin peuralla, joka yrittää välttää tulemista petoeläimen syömäksi. Onko siis toisaalta mikään ihmekään, että moisen miehen lähentelyn jälkeen Belle alistuu ilomielin pelottavan vangitsijansa rakkauden kohteeksi, sillä sentään Hirviö ei tee itseään aggressiivisesti tykö tai muutenkaan loppuvaiheessa painosta Belleä edes jäämään tämän linnaan.
 |
| Gastonin liikekieli on kohtauksessa niin uhkaavaa ja ahdistavaa, että Belle pyrkii jatkuvasti pitämään jonkin fyysisen esteen heidän välillään, kuten pöydän tai tuolin – kun sekään ei auta, hän huijaa lopulta Gastonin kompastelemaan ulos talosta. |
Viitteet
[1] Termi on kriitikko Nathan Rabinin (2007) visioima, ja sitä käytetään usein naishahmoista, jotka ovat siinä mielessä yksiulotteisia, että heidän ainoa funktionsa elokuvan tarinassa on toimia miesprotagonistin haaveiden kohteena ja tukea tämän yksilöllistä hahmokehitystä sen hinnalla, ettei heille itselleen anneta tilaa kehittyä hahmoina laisinkaan. Usein Manic Pixie Dream Girl -hahmo on jollain tapaa ”erilainen kuin muut tytöt” ja heillä on jokin uniikki harrastus, jota kukaan muu elokuvan kontekstissa ei tunnu ymmärtävän – Belle täyttää ainakin omasta mielestäni nämä kaikki kriteerit.
Lähteet
Jeffords, Susan. 1995. ”The Curse of Masculinity: Disney’s Beauty and the Beast” teoksessa Bell, Elizabeth, Haas, Lynda & Sells, Laura (eds.). From Mouse to Mermaid: The Politics of Film, Gender, and Culture.
Trousdale, Gary & Wise, Kirk (dir.) 1991. Beauty and the Beast. (suom. Kaunotar ja hirviö). Yhdysvallat: Walt Disney Pictures. [84 min.]
Kommentit
Lähetä kommentti