One For My Enemy
Romaanimuotoinen tragedia
I Näytös: Hulluutta huomaamattominta
Could he really taste so sweet, being her enemy? (151)
Olivie Blake keittää, kokkaa, kypsyttää ja kiehauttaa kasasta eriparisia ainesosia herkullisen seoksen: Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmän raamit ja perintö, urbaanin noitafantasian ominaispiirteet, venäläinen mytologia ja tarusto sekä monimutkaisten perhedynamiikkojen verkosto yhdistyvät vakuuttavaksi ja tunteita herättäväksi teokseksi.
One For My Enemy on kirjana kultakimpale, jossa yhdistyy kolme kirjallisuuden lajia: lyyrinen kieli, draaman rakenne sekä romaanin muoto. Romaanimuotoinen tragedia onnistuu yhtä aikaa olemaan sekä toivottomampi, että toiveikkaampi, kuin inspiraationlähteensä. Rakenteeltaan romaani muistuttaa kovasti kolmenäytöksistä draamaa, jonka toinen näytös on pituutensa vuoksi pilkottu kolmeen osaan. Näytökset puolestaan koostuvat luvuista, joita voisi yhtä hyvin nimittää kohtauksiksi, joiden pituudet vaihtelevat, sillä joka kerta kun tilanne, aika ja hahmot muuttuvat, luku vaihtuu ja seuraava kohtaus alkaa.
Romaanin alussa on kohtausluettelo, kuten missä tahansa hyvässä näytelmässä. Tarinan hahmokaarti koostuu pääosin kahdesta toisiaan vihaavasta perheestä: Baba Jagasta ja hänen tyttäristään– Antonovan seitsemästä sisaresta, sekä Koštšei Kuolemattomasta ja hänen kolmesta pojastaan – Fedorovin veljeksistä. Antonova rakastuu Fedoroviin, ja se päättyy sydänsuruun. Mutta kuka tässä uudelleenkerronnassa on Romeo, ja kuka on Julia? Tuohon kysymykseen vastaaminen ei ole täysin yksiselitteistä.
II Näytös: Taivaan kasvot
Baba Yaga was such a perfectly incongruous misnomer; a clever reference to a witch who was haggard and old instead of sleekly refined, graceful, so that nobody would ever guess a woman this lovely and this shockingly young would choose so unflattering a moniker. (51)
Hallusinogeenisiä taikahuumeita ja muita magialla höystettyjä tuotteita valmistava ja kaupitteleva Baba Jaga (engl. Baba Yaga) on seitsemän tyttären äiti ja menestyvän liikkeen omistaja, "and of all her many trinkets, her daughter remains the greatest treasure of them all.” (67) Baba Jaga on vahva nainen, ja sellaisiksi hän on kasvattanut myös tyttärensä: “My daughters are diamonds, Yaga so often said. Nothing is more beautiful. Nothing shines brighter. And most importantly, nothing will break them.” (53)
Todellisen matriarkan tavoin Baba Jaga, alter egonsa takana Marya Antonova, on nimennyt esikoistyttärensä itsensä mukaan nuoremmaksi Marya Antonovaksi. “The younger Marya Antonova was cunning and witty, careful and meticulous, and such undeniable beauty that she wore it cleverly as a mask, just as Marya herself always had.” (60) Marya, hellyttlynimeltään Masha, on vanhimpana sisaruksena kaikkien muiden suojelija ja Baba Jagan työn jatkaja. “Honor, loyalty, fidelity, these were the hallmarks of an Antonova witch as they had been taught, and always, Marya was the best of them.” (221) Masha on myös uhrautuvan esikoisen täydellinen arkkityyppi, sillä kuten nuorin sisar, Sasha, kuvailee: “There were monsters, and then there was Masha, who kept them safe.” (25)
Baba Jaga rakastaa kaikkia tyttäriään, mutta Mashaa hän vaalii, kuin tämä olisi hänen oman sielunsa ja minuutensa jatke. Kun hän laskee tyttäriään, hän kuvaa heitä seuraavanlaisesti: “Irina, who hears the dead. Ekaterina, who sees them. Yelena, my girl of stars. Liliya, my dreamer. Galina, my pretty one. Sasha, my little one. Marya, my soul.” (415)
Marya ja hänen nuorin sisarensa Sasha ovat Antonovan sisarusten joukosta tarinan pääroolissa, sillä heidän luonteensa ja kehityksensä peilaavat toisiaan. Heidän kohtalonsa ovat symmetrisiä ja heidän dynamiikkansa erityisen vahvasti esillä; Masha näkee Sashassa itsensä ja Sasha näkee Mashassa rakkaimman sisarensa. Muut Antonovat jäävät varjoon, pieniin sivurooleihin, mikä on osaltaan sääli, sillä he ovat kaikki niin kiehtovia, että olisin toivonut lukijana saavani lukea heistä enemmänkin. Saamme kuitenkin lyhyitä vilauksia sivurooliinkin jäävistä Antonovista, kun kunkin sisaren erikoistaito vaatii juonen kannalta tulla hyödynnetyksi: “Marya saw opportunity. Katya and Irina saw… some other world besides this one. Liliya, when she could be bothered to open her eyes much at all, usually preferred to close them, returning to her dreams. Galina mostly saw herself. It was only Lena who truly saw the world as it was, though of all her many views, she generally chose the stars.” (224)
Mitä tulee taas Fedoroveihin, heidän lukunsa ollessa pienempi, pääsevät heistä jokainen merkittävään rooliin tarinassa. Vanhin, Dimitri, "the crown prince who'd spent a lifetime serving a dynasty and commerce and fortune" (9) on valtakunnan perijä. Keskimmäinen veli, Roman, määritellään suhteessa Dimirtiin: "If Dimitri was the Fedorov sun, Roman was the moon in orbit". Roman on isoveljensä varjopuoli, jonka tehtävä on toimia isänsä veitsenä: "He was the edge of a sharp, bloodied knife." (9) Nuorin, Lev, ei ole lainkaan kuten veljensä: "If his brothers were planetary bodies, Lev was an ocean wave." (9)
Dima is something very rare, something very bold, something that catches in the light. Romik is like me, a man of duty. A watchful man. But you are very honorable. [...] You [Lev] have the purest heart. A lion’s heart. (185)
Dimitri, "Dima", joka loistaa kuin aurinko. Roman, "Roma" tai "Romik", velvollisuuden sitoma, muistuttaa heidän isäänsä Koštšeita kaikista eniten itsestään. Lev, jonka nimi tarkoittaa venäjän kielellä leijonaa, on puhdassydäminen leijonamieli.
Dima on suosikkihahmoni koko romaanissa. "Dimitri Fedorov was the sun, the moon, and the stars" (231). "He'd always been so golden, like a storybook prince." (103) Seuraavaksi kerron, miksi hänen hahmoaan niin paljon rakastan.
III Näytös: Surut palvelevat
Tarina alkaa pelkoa herättävästä ja kauniista Antonovan noidasta, joka pakottaa Fedorovin vanhimman veljen nielemään myrkkyä, joka saattaa tappaa hänet. Kohtaus herättää kysymyksiä, joihin saamme etsiä vastauksia koko lopun romaania: miksi Marya Antonova on niin raivoissaan Dimitri Fedoroville? Miksi he kohtelevat toisiaan kylmästi, mutta kutsuvat silti toisiaan hellyttelynimillä "Masha" ja "Dima"? Miksi Antonovien ja Fedorovien välillä on niin katkeraa vihaa?
Mysteeri aukeaa hitaasti, ja paljastaa menneisyyden, jossa nuori Masha ja vielä nuorempi Dima olivat kaksi lasta, jotka rakastuivat toisiinsa palavasti. Mutta Mashan esikoisen velvollisuus sekä Diman isän katkeruus ajoivat heidät erilleen, ja kaksitoista vuotta kumpikaan ei ole kuin kaivannut toista. Lev huomauttaa veljestään Sashalle kirjan loppupuolella: "He always had this grace about him, like a man who had lost everything and still refused to be hollowed out." (392) Sasha paljastaa, että hänen sisarensa Masha on ollut samanlainen: "I always thought she was what she was because of something that had happened before I was even born. Like she'd been suffering a loss for centuries. For lifetimes." (392)
Kaiken aikaa Dima on kaivannut Mashaa. Heidän jälleennäkemisensä on katkeransuloinen, Mashan surmatessa Diman. Mutta rakkautta ei ole haudattu; se nousee Mashassa esiin hänen tekonsa jälkeen, ja hän hakeutuu kuolemaa tekevän Diman luokse ja pelastaa hänet. Rakastavaiset ovat ensi kertaa kahteentoista vuoteen toistensa sylissä jälleen, ja rakkaudelleen koko ikänsä omistautunut Dima kuiskaa: "You would’ve only had to ask, and I would have chosen you over everything.” (107) “Twelve years I’ve been without you and done nothing but lose myself.” (108) Rakkaudentunnustus tapahtuu ainoastaan, jotta Dima voisi hetkeä myöhemmin menettää rakastamansa naisen uudelleen: katkera Roman on kuullut kaiken, ja surmaa Maryan sen vuoksi, mitä tämä teki romaanin alussa Dimitrille.
Kuolema ei ole kuitenkaan rakkauden loppu.
“If I ever decide to give my heart to you, Dima, she’d said, holding his hand palm up, then cut it out of my chest and keep it somewhere safe, where no one else can find it.” (121) Mashan kuollessa Dimitrin sylissä, hän muistaa lupauksensa vuosien takaa ja tottelee, irrottaa rakkaansa sydämen ja pitää sitä tallessa. Sen ansiosta Masha kykenee palaamaan myöhemmin kuoleman takaa, mutta muuttuneena. Sydämettömänä. Sydämettömänä kaikkia muita kohtaan, paitsi Dimaa. “Every piece of you, body and soul, remembers what it is to love me, don’t they? Whether your heart is in your chest or not. [...] “and I know, Masha, that the only reason you ever gave your heart to me to begin with was because it would never belong to anyone else, and neither of us could ever forget it.” (286-287)
"You gave me your heart, Marya Antonova, and I will keep it safe until my dying day,” Dimitri promised, and took her free hand gently, placing it against his chest. If he only ever made her one vow, it would be this one. (287)
Dimitrin ja Maryan rakkaus on kirjan ydin, joka antaa tarinalle elämän. Dima ja Masha ovat romaanin sydän. “He pulled her against him with the intensity of every lost second, every spare craving of every night spent alone for the twelve years lost between them.” (288) “I would burn down the world for this love, Dima” (289), Masha lupaa. Rakkaus niin vahvaa, että Dimitri valitsee sen perintöoikeutensa ja perheensä yli. "Dimitri belongs to Marya Antonova in a way that he does not belong to us." (261)
Mashan ja Diman rakkaustarinan kauneutta on se, kuinka he täydentävät toisiaan. Dimitri on omistautuva, kaihoava, lempeä ja hellä: “He had known he loved her like he knew he would rise each day, like knowing his lungs would fill with each breath, like knowing he could bleed with every puncture.” (409) Marya taas on vahva ja määrätietoinen: “Marya Antonova was as mighty as a strike of lightning, and as difficult to hold.” (353) Hän pehmenee ainoastaan Dimitrille: “I thought I was weak for you, Dima, but I was wrong. I’m Marya Antonova,” she told him, meeting his eye, “and I’m loved by Dimitri Fedorov, and for that, I could never be weak.” (352)
Maryan ja Dimitrin rakkaus on kaikki kaikessa. “The past is nothing. We are everything.” (351) Dimitri on se standardi, joka jokaisella tulisi kumppanin suhteen olla. “Someday, Masha,” he murmured, “I will have done enough to give you everything you deserve, and perhaps then it will be enough to bring you back to me.” (349)
He marveled that for him, she could be crime and punishment both; vice and virtue all at once. (351)How many nights would it take to know her again, to know her at all? At least another, and another, and another. And then forever after that. (352)
"I told you I was my own man. I told you I would have gone to you if you'd asked me. I told you I would love you until my dying day. Did you think I was a liar?" (349)
Kuinka näiden kohtien jälkeen voisi olla rakastumatta Mashan ja Diman rakkauteen?
Mutta. Onhan kyseessä kuitenkin tragedia:
“I always knew you would be the death of me, Dima. But still, didn’t you promise me forever?”
“Don’t worry, Masha,” he said quietly, pulling her close, his hand still tight around the handle of the knife. “I would never make you go alone.” (414)
Valmistautukaa kyyneliin.
IV Näytös: Ole vain minun
Aiemmin mainitsin, että vanhin Antonova, Masha, ja nuorin, Sasha, ovat toistensa peilikuvia. Heistä kumpikin on oman tarinansa Romeo ja Julia. Kumpikin rakastuu viholliseen, Fedoroviin. Kumpikin menettää rakkaansa, Fedorovin. Romaanin toisen näytöksen toinen osa kulminoituu Baba Jagan ja Koštšein julmaan sopimukseen, yritykseen sovittaa kahden perheen välinen paha veri: nuorimman Fedorovin ja nuorimman Antonovan uhraus sovun saavuttamiseksi. Siispä toisensa hetkeä aiemmin tavanneet ja silmänräpäystä aiemmin rakastuneet Sasha Antonova ja Lev Fedorov kuolevat toistensa vieressä. Mutta heidän tarinansa ei lopu siihen, se ei voi loppua, sillä Lev on luvannut Sashalle pitkän tairnan:
“Write me a tragedy, Lev Fedorov,” she whispered to him. “Write me a litany of sins. Write me a plague of devastation. Write me lonely, write me wanting, write me shattered and fearful and lost. Then write me finding myself in your arms, if only for a night, and then write it again. Write it over and over, Lev, until we both know the pages by heart. Isn’t that a story, too?” (152)
Sashan ja Levin rakkaustarina syttyy nopeasti kuin tulitikku: “when a kiss felt like this—like intoxication itself, like madness, so terribly impious and yet so purely, completely divine—it had to be stopped, and quickly, or else it would set fire to her every thought.” (49)
Historia toistaa itseään. Antonova rakastuu Fedoroviin ja saa tämän kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa. "Marya and Dimitri. Sasha and Lev. Hate and Love were really not so different." (290)
Hate could not be born from a place of indifference. Hate was only born from opposite sides of the same coin. (290)
“Your daughters have always lured my sons to madness", syyttää Koštšei Baba Jagaa. “You Antonova women are a curse.” (205-206)
Kun Sasha luulee menettäneensä Levin ja Lev luulee menettäneensä Sashan, kaiken aikaa vanhin Antonova, Masha, vetelee naruja heidän yläpuolellaan ja pitää heitä hetken tarkoituksella erillään. Masha katsoo surevaa Sashaa ja ajattelee: "the two of them were more similar than they had ever been. More alike than they would ever be." (267)
Levin ja Sashan jälleennäkeminen tapahtuu hyvin myöhään romaanissa. Se jää kenties väkevyydeltään isosisarustensa rakkauden varjoon, mutta on tärkeä peili Mashan ja Diman tarinalle. Isosiskonsa lailla Sasha on alkuun kylmä, mutta isoveljensä tavoin Lev onnistuu pehmentämään Sashan. Ei ole sattumaa, että Marya ryhtyy kutsumaan Leviä lempinimellä "Solnyshko", aurinko – adjektiivi, jolla Dimitriä kuvataan läpi romaanin.
Lev lupaa teoksen alkuvaiheilla Sashalle kirjoittavansa heille pitkän ja eeppisen tarinan, ja hän pyrkii lupauksensa pitämään:
“Listen, I always knew we were a long story,” he told her neutrally, “but I think I underestimated it. Can you imagine, love after death? Even I couldn’t have guessed that. And I really am an optimist.” (373)
Kaikki huipentuu Mashan lopulliseen uhraukseen, jonka Dimitri nopeasti ymmärtää, ja hän päättää osallistua siihen yhdessä rakastamansa naisen kanssa, sillä jos ei ole olemassa elämää, jossa toinen voi olla rakastamansa ihmisen kanssa, on jäljellä enää yhteinen kuolema.
Sanomattakin selvää, että romaanin katharsis on julma ja pohjatekstilleen uskollinen.
V Näytös: Tapa riemusi
Romaanin huipentuma on Mashan ja Diman katkera, Romeota ja Juliaa jäljentävä kohtalo – yhteinen kuolema. Romeon ja Julian lailla rakastavaisten surma on se, joka viimein päättää kahden vihollisperheen vihan, sillä mitään muuta mahdollisuutta ei koskaan ollut, onhan tämä tragedia. Vaikka tarinan lainalaisuuksiin kuuluu kauan aikaa motto: “Dead things never stayed dead for long. Things were always being resurrected” (291), tyydyttävä loppu vaatii tuon säännön kumoamista. Dima ja Masha, joiden kohtalo oli alussa pysyä elossa mutta olla erillään, päätyvät yhdessä elämän jälkeiseen tilaan, ja Lev ja Sasha, joiden kohtalo on kirjan alkuvaiheilla kuolla erillään, saavat lopun jälkeen olla yhdessä ja elossa. Traagista symmetriaa.
Isosisarusten uhraus paljastuu Leville ja Sashalle vasta aivan lopussa. He viettävät monta katkeraa hetkeä etsien mahdollisia viimeisiä viestejä, sellaisia koskaan löytämättä.
But then Lev had fallen onto the sofa, exhausted and wrung out with loss, and as Sasha had curled into his side, he’d realized why his brother hadn’t said anything. After all, the gift was obvious, wasn’t it? Marya and Dimitri had given Sasha and Lev the simplicity—they beautiful normality—that they themselves had been denied. Dimitri had given Lev freedom from a life he’d never wanted. He’d given him choices. Last words would have been paltry in comparison to this: the Antonova witch who kissed him goodbye with the words let me go, because she would be back. She would be back, and she would be his. [...] This was why Dimitri hadn’t left him a note. (421-422)
Minun, lukijan, kyyeneleet ovat tässä vaiheessa lähes valutetut loppuun.
“Sometimes an end is just a cleverly disguised beginning” (423), on teoksen loppuviisaus. Toisten loppu on toisille alku. Palaan siihen, kuinka kuvailin romaania yhtä aikaa toivottomammaksi ja toiveikkaammaksi, kuin Romeo ja Julia. Toivotonta se on Diman ja Mashan osalta, mutta Lev ja Sasha saavat yhteiseksi perinnökseen toivon sekä elämän vapaana sukuvihan kahleista.
Teos on mielestäni niin upea, että analysoitavaa siinä riittäisi monista muistakin näkökulmista, mutta olen päättänyt tässä esseemäisessä raapustuksessani keskittyä sen romanttiseen puoleen, sillä se minua itseäni eniten kosketti ja itketti. Päätän tekstini tähän sitaattiin: “Imagine thinking something is cursed simply because others would die for it. What’s love, then?” (426)
Sentään Masha ja Dima saavat yhteisen loppunsa tuonpuoleisessa
Kommentit
Lähetä kommentti