Nosferatu (2024)
Dracula-adaptaation moderni uudelleenfilmatisointi
Olipa kerran irlantilaiskirjailija, joka kokosi epistolaarisen romaanin vampyyrimyyteistä. Olipa kerran saksalainen kauhuelokuva, joka lähestulkoon tuhottiin tekijänoikeussyistä. Ja olipa kerran, yli sata vuotta myöhemmin, goottilainen kauhuelokuva, jota ei olisi olemassa ilman kahta edellä mainittua.
Bram Stokerin (1847–1912) Dracula (1987) on länsimaisen kirjallisuuden kaanonin ikonisin vampyyrikirjaklassikko. Stoker kasaa romaanissaan kokoon eri kulttuurien ja aikojen verenimijöihin liittyvistä kansantaruista ja -uskomista vampyyrin arkkityypin, jota edelleen toistamme ja uudistamme eri medioissa.
Stokerin goottilainen kauhuromaani innoitti saksalaista mykkäelokuvaa, Nosferatu, Eine Symphonie Des Grauens (1922), jota pidetäänkin ensimmäisenä säilyneenä vampyyrielokuvana. Oli kuitenkin vähällä, ettei se olisi lainkaan säilynyt – tuotantoon ei nimittäin saatu auktorisoitua lupaaa silloin jo edesmenneen Stokerin perikunnalta. Tämän tekijänoikeusongelman elokuvantekijät pyrkivät kiertämään nimeämällä tarinan keskeiset hahmot uudelleen. Kreivi Draculasta tuli Kreivi Orlok, Jonathan ja Mina Harkerista Thomas ja Ellen Hutter, ja niin edelleen. Tarinan tapahtumapaikka sijoitettiin Englannin sijasta Saksaan ja lisäksi juoneen tehtiin muutoksia – merkittävimpänä naishahmon uhrautuminen vampyyrin lopputeurastuksen sijaan.
Stokerin leski, Florence, taisteli kovasti elokuvaa vastaan aivan tuomioistuimessa asti, minkä seurauksena kaikki elokuvan kopiot määrättiin hävitettäväksi. Tuossa vaiheessa elokuvan levitys oli kuitenkin jo niin pitkällä, että muutama kopio säilyi, ja näiden säilyneiden kopioiden ansiosta elokuva jäi elämään, vaikka sen status olikin pitkälti kiistelty luvattoman luonteensa sekä saksalaisuutensa vuoksi.
Robert Eggersin ohjaama Nosferatu on muuten uskollinen uudelleensovitus kiistellystä saksalaiselokuvasta, mutta suurimpana erona on näkökulmanmuutos. Kauhun sinfonia -Nosferatun uhriutuvaksi sivuhenkilöksi jäävä Ellen Hutter on Eggersin versiossa pääosassa, ja vampyyrin kiero obsessio häntä kohtaan selittyy Ellenin taustatarinana. Ellenin ollessa rakkaudennälkäinen ja seurankaipuinen lapsi, hän anelee ja rukoilee luokseen jotakuta, jolta saada lohtua ja seuraa. Karmivinta koko tarinassa onkin, että hänen pyyntönsä herättää ikuiseen tuhoon tuomitun eläväkuolleen hirviön, joka käyttää hyväksi Ellenin halua tulla rakastetuksi.
Olen aina yhdistänyt Draculassa varsinkin Minan kokeman hyökkäyksen metaforaksi seksuaaliväkivallalle, ja koin, että Nosferatussa tartuttiin tähän tulkintaan ja työstettiin sitä eteenpäin. Hyvin, hyvin kauhealla tavalla. Tapa, jolla Ellen Kreivi Orlokiin suhtautuu, on hyvin samankaltainen kuin Kate Elizabeth Russellin pedofiliaa käsittelevässä romaanissa Vanessa (2020)[1]. Väkivallan ja hyväksikäytön uhri kokee jälkeen päin suurta häpeää ymmärtäessään, että jokin, mitä hän nuorempana piti miellyttävänä ja lohduttavana, muuttui ajan myötä kidutukseksi. “Something sweet turned to torture.” Lapsuuden viaton ihastus paljastuu vasta aikuisuudessa väkivallantekijäksi ja hyväksikäyttäjäksi. Lyhyesti sanoen naisen suhde groomaajaansa on valtavan ristiriitainen, ja katsojan näkökulmasta se taas on inhottavan ja häiritsevän perverssi.
Vampyyreja ja vampirsimia on kautta aikojen tulkittu metaforina lukuisille eri asioille. Kenties siinä piileekin osa vampyyrimedian loputonta kiehtovuutta. Vampyyrimetaforan lisäksi Nosferatu on täynnä tarkkaan harkittua symboliikkaa, merkittävimpänä syreenit. Kohtauksessa, jossa Thomas valmistelee aikomustaan kertoa Ellenille työmatkastaan, hän on tuonut tälle hyvitykseksi suuren kimpun syreenejä, mutta Elleniä syreenikimppu ei miellytä. Hänen reaktionsa on päinvastainen – kimpun piteleminen saa hänet suorastaan itkemään. Ellen kysyy järkyttyneenä, miksi Thomaksen täytyi murhata nuo kukat, ja hänen reaktiotaan ymmärtämätön Thomas taas ehdottaa, että ne voisi laittaa maljakkoon. Ellen kuitenkin torjuu idean, sanoen, että ne kuolisivat joka tapauksessa parin päivän sisällä joten ne on parempi heittää saman tien kuolleina pois. Kohtauksessa on valtavasti symboliikkaa. Päällimmäisellä tasolla syreenikimppu symboloi sitä, kuinka Thomas ei ymmärrä Elleniä henkisellä tasolla. Syvemmälti syreeneistä voi vetää myös langan elokuvan loppuratkaisuun, missä Ellen kokee, että hänen ainoa vaihtoehtonsa vapautua Kreivi Orolokin kidutuksesta on uhrautua hänelle. Orlokin lähes elinikäisenä uhrina Ellen on ikään kuin ollut kuollut jo siitä hetkestä lähtien, kun hän naiivina lapsena erehtyi vannomaan demonille valan. Aivan kuten leikkokukat ovat jo valmiiksi kuolleita sillä hetkellä, kun niiden varret katkaistaan.
Viktoriaanisena aikana syreenit symboloivat nuorta tai ensirakkautta. Yleisesti ne taas symboloivat puhtautta ja viattomuutta, ja toimivat metaforana Ellenin hahmolle. Kun Orlok varastaa Thomaksen riipuksen ja haistelee pakkomielteisesti sen syreenintuoksua, hän yhdistää sen Ellenin puhtauteen ja viattomuuteen. Elokuvan viimeisessä, brutaalin kauniissa kuvaruudussa Ellenin ja luurangoksi kuihtuneen kreivin ruumiiden ympärille on levinnyt syreenejä, kuin nekin olisivat saaneet osansa raatelusta.
Elokuvassa vilisee paljon kissoja, jotka kaikeksi onneksi selviytyvät tarinan voittajina – ne lienevät ainoat luontokappaleet, joita ei kiduteta, raadella tai imetä kuiviin. Erityisesti kissat yhdistyvät Ellenin sekä Van Helsing -variantin, Professori Albin Ebenhartin hahmoihin. Yhteys on mielenkiintoinen, sillä nämä kaksi hahmoa ovat koko elokuvassa ainoat, jotka tuntuvat tietävän, kuinka kukistaa vampyyri Orlok, joka taas käyttää instrumentteinaan tauteja kantavia rottia. Kuten kissa pyydystää rotan, niin myös – tietyllä tavalla – Ebenhart ja Ellen lopussa kukistavat kreivin.
Iinhottavan pedofilia-allegoriansa lisksi elokuva sisältää myös kauniita, vaikkakin traagisia rakkaustarinoita. Pääasiallinen rakkaustarina, joka sai minut katsojana murtumaan, on totta kai Ellen ja Thomas Hutterin puhdas ja uhrautuva rakkaus. Thomasin kehitys vaimoaan ymmärtämättömästä miehestä, joka tavoittelee Ellenin mielestä vääriä asioita, mieheksi, joka riskeeraa oman henkensä pelastaakseen rakkaansa, on upeaa seurattavaa. Ellen puolestaan rakastaa Thomasta niin paljon, että on hänen laillaan yhtä valmis lopulta uhraamaan itsensä hänen turvallisuutensa vuoksi. Eräänlainen Orfeus ja Eurydike -uudelleenkerronta. Näiden kahden lisäksi elokuvassa tärkeitä ovat myös Friedrich ja Anna Hardingin intohimoinen rakkaus, sekä Ellenin ja Annan platoninen, sisarellinen rakkaus toisiinsa. Todellinen goottilainen tragedia.
Lienee sanomattakin selvää, että jos jotain, niin Eggersin Nosferatu on kinemaattinen taideteos. Itse kun en ole suuri kauhugenren ystävä, elokuvateatterissa huomioni kiinnittyi moneen kertaan teoksen esteettiseen lumoavuuteen. (Varsinainen riitasointu se olikin puolestaan järkyttävän pelottavan ääniraidan kanssa.) Tämä toisaalta tukee hyvin elokuvan pyrkimystä kunnioittaa goottilaisen estetiikan perinnettä. Kuvallisesti elokuva osoittaa monia nyökkäyksiä alkuperäistä Nosferatua kohtaan esimerkiksi paikoin alhaista saturaatiota tavoittelevassa värimaailmassaan.
Mielestäni onnistuneen kinemaattisen taideteoksen tuntomerkki on sen tulkinnanvaraisuudessa. Ei ole oikeaa tai väärää tulkintaa, on vain tulkintoja. Sanottakoon siis, että tässä tekstissä esittämäni tulkinnat ovat vain omiani (tai lainaamiani), mutta eivät joka tapauksessa välttämättä absoluuttisia.
Nosferatu on lopulta elokuva, joka jää vainoamaan minua niin kauneudellaan kuin kauheudellaan, ja se saattaakin olla lopulta paras kehu, jonka taiteellinen kauhuelokuva voi minulta saada.
[1] Lähde: https://www.tumblr.com/demigoddessqueens/771780461849690112
Kommentit
Lähetä kommentti