 |
| "Bright young women, sick of swimmin, ready to stand..." |
Pieni merenneito (1989)
Naiseuden representaatiot
Arielin voimaballadin Part of Your World sitaatti on kontekstistaan irrotettuna kuin feministinen manifesti itsessään. Tarinan kontekstissa laulunsäe on kuitenkin enemmän henkilökohtainen: nuori merenneito on kyllästynyt uimaan kotivesissään ja tahtoo sen sijaan uudenlaisen toimijuuden – pyrstön sijaan jalat, joilla astella ihmisten keskuudessa.
Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989) tunnetaan elokuvana, joka käynnisti Disney-renessanssiksi kutsutun ajanjakson kyseisen elokuvastudion historiassa. Luennolla kerrottiin, kuinka elokuva hakee niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti vaikutteita 1940- ja 1950-luvuista: ensin mainittua päivittämällä formalistisia lähestymistapoja teatraalisella Broadway-estetiikalla, jälkimmäistä taas muun muassa naistoimijuuden ja äitiyden marginalisaatiolla sekä patriarkaattia pönkittävällä kvasihistoriallisuudella.
1970-luvulta lähtien feministitutkijat alkoivat kiinnittää huomiota siihen, millaisia käsityksiä populaarikulttuuri ja muut mediat esittävät naiseudesta. Disney-elokuvat ovat perinteisesti tulleet luokitelluksi lasten ja nuorten elokuviksi, minkä vuoksi niitä on otettu erityisen tarkkailun alaisiksi. Täten Pienestä merenneidosta lähtien Disney-elokuvissa pyrittiin esittämään sellaisia naisprotagonisteja, jotka olivat sopusoinnussa 1960-luvulta kehittyneen feministisen ajattelun kanssa – ainakin näennäisesti.
Laura Sellsin (1995) mukaan siinä, missä H. C. Andersenin Pieni merenneito (1837) -satu kertoo luokkaeroista, Disneyn Pieni merenneito (1989) kertoo sukupuolieroista. Merenneidon hahmo kritisoi naisen valintojen vähyyttä ja painottaa valinnan ja toimijuuden ongelmia. Hahmon pääsyllä merenpohjasta maanpinnalle on vakavia hintoja, joita elokuva Sellsin mielestä pyrkii ikään kuin desinfioimaan ja häivyttämään. Tätä hän kutsuu ”feminiinisyyden merkilliseksi poispyyhkimiseksi.” Kolmen väitteen avulla Sells osoittaa, että elokuva on tekstinä problemaattinen feministiselle vastakarvaan lukemiselle, koska se opettaa, että ainoa tapa saada oikeutus olemassaololle ja liikkuvuus valkoisen miehen systeemissä on pysyä vaiti ja katkaista oma yhteys tietynlaiseen feminiinisyyteen.
Ensimmäiseksi on Arielin kiinnostus ihmismaailmaa kohtaan, ja se miten se jo elokuvan alkuvaiheilla muuttuu kiinnostukseksi yksinomaan Ericiä kohtaan. Omat haaveet itsenäisyydestä siis pelkistyvät romanttisesta rakkaudesta ja miehestä unelmointiin. Ongelma on Sellsin mukaan siinä, että Arielin uteliaisuus tulee minimoiduksi ja hänen pyrkimyksensä ulkoisen motivaation ajamiksi sisäisen motivaation sijaan. Muutos Andersenin merenneitoon on radikaali – pohjatekstin pieni merenneito ei onnistu voittamaan prinssin rakkautta, mutta hänen itsensä toteuttamisen prosessinsa onkin rakkautta tärkeämpi voima, ja tarinan tarkoitus on se, että merenneito ansaitsisi ikioman sielunsa ilman, että se olisi kytköksissä kehenkään toiseen. (Sells, 1995, 180.)
Itse en näe asiaa aivan yhtä ankarasti. Ottaen huomioon Arielin iän – hän on vasta 16-vuotias – mikä olisikaan sen luonnollisempaa kuin muiden haaveiden syrjään sysääminen ja ihastuksen nouseminen elämän keskipisteeksi? Toisaalta en myöskään niinkään koe, että Ericistä tulisi Arielin ainoa haave; itse näen sen pikemminkin niin, että Ericistä tulee kaikkien Arielin aikaisempien unelmien symboli ja ruumiillistuma, ja onko siinä oikeastaan mitään väärää? Toki se on asia erikseen, miten tapahtumien taustalla on havaittavissa ajatus naisesta omistusesineenä, sillä Ariel lopussa ikään kuin siirtyy isänsä omistuksesta aviomiehen omaisuudeksi.
 |
| Arielin kapinoinnin rajat päättyvät siihen, että hän lopullisesti karkaisi Ericin luokse. Vasta, kun hänen isänsä Triton antaa siunauksensa Arielin ja Ericin suhteelle, merenneito saa "onnellisen loppunsa". |
Arielin ikään palaten, on sekin toisaalta kummallista, miten 16-vuotiasta hahmoa seksualisoidaan ja kuvataan jatkuvasti miehisen katseen kautta. Tästä tekee mielestäni erityisen häiritsevää se, kuinka tarinan kontekstissa ympäröivä maailma tuntuu näkevän hänet lapsena, mutta samaan aikaan visuaaliselta osalta häntä kohdellaan kuin aikuista naista. Arielin oma kanta on toki selvä, kun hän parahtaa: ”I’m not a child anymore”, tai kun hän laulussaan Part of Your World luonnehtii itseään kategoriaan ”Bright young women.” Ursulakin samaan aikaan puhuu vähättelevästi lapsesta Arielista puhuessaan, mutta kuitenkin kehottaa tätä käyttämään seksuaalissävytteistä kehonkieltä vietelläkseen Ericin: ”Don’t underestimate the importance of body language.”
Toiseksi Disney pyyhkii pois alkuperäiselle sadulle olennaisen kivun aspektin, missä uusilla jaloilla asteleminen tuntuu merenneidosta kuin hän kävelisi veitsenterien päällä. Sellsin mielestä tästä seuraa se, että Disneyn tarinasta tulee keskiluokkainen feministinen menestystarina, missä pääsy haluttuun maailmaan toteutuu minimaalisella hinnalla. Jalkojen on tarkoitus indikoida Arielin alistumista kauneuskulttuuriin eikä niinkään hänen tahtoaan pääsyyn, liikkuvuuteen ja itsenäisyyteen. (Sells, 1995, 180.)
Kolmanneksi – ja tämä osuus on mielestäni kaikista kiinnostavinta – Sellsin mukaan Ariel uhraa yhteytensä feminiinisyyteen Ursulan ”äidinmurhassa”, sillä Ursula on ainoa toinen vahvasti esillä oleva naishahmo koko elokuvassa. Gynofoobisen kuvaston kautta Ursula esitetään inhottavana, groteskina äitihahmon irvikuvana. Totta kai, ja tämä on suoraan kääntämäni lainaus, ”Disneyn patriarkaalisessa ideologiassa nainen, jolla on vähänkään valtaa, tulee esittää kuohitsevana narttuna”, mistä Ursula on malliesimerkki. Elokuvan opetus tuntuu näin ollen olevan se, että valkoisen miehen johtamassa systeemissä naisen on helpompi vaieta kuin tulla nähdyksi hirviönä. (Sells, 1995, 180.)
Ajankuvaansa nähden Pienen merenneidon Ariel on kuitenkin ollut suhteellisen vallankumouksellinen Disney-sankaritar, vaikkakin nykykatsojalle tuo vallankumouksellisuus ei enää juuri välity. Artikkelissaan ”The Feminist Legacy of The Little Mermaid’s Divisive, ’Sexy’ Ariel” Lenika Cruz huomauttaa, että ennen Pientä merenneitoa Disney-elokuvien prinsessat viettivät suurimman osan elokuvistaan unessa: eritoten Lumikki ja Prinsessa Ruusunen. Näin ollen hän toteaa: ”So what if Ariel spends most of the film without a voice? At least she’s awake.” (Cruz, 2014)
Naisten välisestä solidaarisuudesta ei ole Pienessä merenneidossa tietoakaan, sillä ainoa suuremman roolin saava toinen naishahmo Arielin lisäksi toimii sankarittaren pahana vastustajana.[1] Tämä antagonistisuus menee peräti niinkin pitkälle, että elokuvan loppuvaiheilla Ursula muuntautuu Arielin pahaksi kaksoisolennoksi estääkseen tätä varmasti voittamasta sopimusta ja saamasta prinssi Ericiä.
Pieni merenneito kieltämättä vaikuttaa viestivän Arielin ja Ursulan vastakkainasettelulla tietynlaisia hyväksyttävän ja paheksuttavan naiseuden raameja. Ariel symboloi hyväksyttävää naiseutta, johon kuuluu lopulta alistuminen ja taipuminen miehiseen valtaan – lähes suoranainen vaikeneminen – vaikka alkuun pieni kapinallisuus on tiettyyn rajaan asti sallittua. Ulkonäöllisesti Ariel ilmentää oikeastaan kaikkia kauneusstrandardien ihanteita melkein liioitellusti: urheilullinen ja tietyistä kohdista epärealistisen solakka vartalo, jota on sallittua seksualisoida katseen kautta mutta ei niinkään hahmon itsensä toimesta; konventionaalisen sievät kasvot sekä pitkät, tuuheat hiukset, jotka eivät latistu tai menetä kirkasta väriään edes merivedessä.
Ursula sen sijaan on kaikessa Arielin vääristynyt peilikuva, ja hän edustaakin siten niin kutsuttua paheksuttua naiseutta. Hän ei alistu miehisen vallan piiriin, vaan pyrkii hankkimaan valtaa omiin käsiinsä ja siten tehdessään ilmentää maskuliinisiksi koettuja luonteenpiirteitä, kuten itsevarmaa kunnianhimoa, vallan tavoittelua ja aggressiivisuutta. Ulkoisesti hän ei noudata lainkaan kauneusstandardeja, mutta siitä huolimatta ilmaisee vapaasti omaa seksuaalisuuttaan. Toisin sanoen opetus vaikuttaa olevan, että nainen, joka ensinnäkään ei mahdu kauneusstandardeihin ja jolla toisekseen on valtaa, on väkisin noita ja Medusa. ”She’s a demon! She’s a monster!” sanovat Pienen merenneidon muut hahmot Ursulasta, joka tunnetaankin yleisesti vedenalaisessa maailmassa merinoitana. Huomionarvoista Ursulassa on myös mielestäni se, että hän aktiivisesti vastustaa konventionaalisen kauneuden raameihin alistumista: kuten hänen Vanessa-roolinsa osoittaa, hänellä olisi kyllä taitoja ja resursseja lumota itsensä näyttämään miltä tahansa, mutta silti hän ei tee niin. Sen sijaan hän tuntuu viihtyvän varsin hyvin omassa ulkomuodossaan, missä hän pystyy vapaasti toteuttamaan itseään, ja vaikka Ursula siis maalataankin perinpohjin pahaksi ja tarinassa hän käyttäytyy toisinaan kohtuullisesti, toisinaan taas pirullisen viekkaasti, hänen asenteessaan on silti mielestäni jotain melkein ihailtavaa.
 |
| Sellsin (1995) mukaan Ursula opettaa Arielille, että performanssi ja ääni ovat sekä sukupuolen manifestaatioita, että vapauttajia. |
Kommentit
Lähetä kommentti