Viikunapuuanalogia

Viikunapuu 

Kuten Taylor Swift ja Phoebe Bridgers eräässä henkilökohtaisessa suosikkikappaleessani laulavat: “How can a person know everything at 18 but nothing at 22?” Minä olen juuri nyt en-tiedä-mitään -iässä, ja siksi koko loppuelämäni kohoaa edessäni juuri niin kuin Sylvia Plath The Bell Jar -romaanissaan kuvailee: “I saw my life branching out before me like the green fig tree in the story. From the tip of every branch, like a fat purple fig, a wonderful future beckoned and winked.”

Askartelin bullet journal -kalenteriini oman viikunapuuni. Otaksun, että sitä voisi kutsua eräänlaiseksi unelmakartaksikin – siis jos unelmakartan sallittaisiin olla sellainen, jonka lähes jokainen kohta on jollain tapaa ristiriidassa muiden kanssa, ja jonka jokainen unelma poissulkee lähes kaikki muut. Osa viikunoistani kasvaa niin kiinni toisissaan, että ne yhdessä muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Osa kasvaa tertuissa, jonka jäsenet ovat kuin serkuksia tai puolisisaruksia, jotka jakavat tietyn osan DNA:taan mutta poikkeavat silti toinen toisistaan. Osa viikunoista taas kasvaa täysin erillään muista, aivan omalla yksinäisellä oksallaan. Toiset viikunat ovat suuria ja yksityiskohtaisia, toiset pieniä ja pitkälti kartoittamattomia. Ainoa, mikä niitä kaikkia todella tuntuu yhdistävän, on se, että minulla olisi periaatteessa mahdollisuus poimia niistä mikä tahansa ja valita näin ollen elämälleni toivottu suunta.

Yksi viikuna on kirjailija, joka asuu talvet ja keväät syrjäisessä maalaismökissään, missä hän sulkeutuu muulta maailmalta ja elää väkevästi luomissaan todellisuuksissa, luomiensa henkilöiden pään sisällä enemmän kuin omassaan. Kesäksi hän jättää mökkinsä, koska ei siedä hyttysiä, ja viettää suurimman osan ajastaan kaupungissa, missä on kerrankin miellyttävää ja kaunista. Hän kerää uusia ideoita ja muistiinpanoja, tarkkailee tuntemattomia ihmisiä rannalla ja kahviloissa, ja ennen marraskuuta palaa omaan mökkiinsä toipumaan sosiaalisista uurastuksistaan. Eikä hän koskaan lakkaa lukemasta – hän lukee puistoissa ja kirjastoissa, iltaisin takkatulen edessä, oman kultansa kanssa silloin kun tämä malttaa erota hetkeksi tietokoneestaan. Hän hypistelee omia kirjojaan ja kasvattaa hitaasti tarkoin valikoitua kotikirjastoa.

Yksi viikuna on suurperheen äiti, joka nimeää jokaisen lapsensa jonkun elämässään tärkeän ihmisen mukaan – sillä ei ole niinkään merkitystä, ovatko nuo tärkeät ihmiset sellaisia, jotka ovat jo poistuneet hänen elämästään vai sellaisia, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella läsnä. Hän omistaa päivänsä kodin hoitamiselle ja lasten kanssa leikkimiselle, eikä varmasti hanki heille älypuhelimia tai muita passivoivia ruutuja ennen kuin nämä ovat tarpeeksi vanhoja osatakseen soittaa itse terveyskeskukseen. Hän opettaa lapsensa rakastamaan kirjoja, ja hän itse rakastaa kaikkia lapsiaan – tasapuolisesti heitä, jotka on itse synnyttänyt; heitä, joita ei ole; sekä heitä, jotka kehräävät ja hyppivät kirjahyllyn päälle ja takaisin lattialle.

Yksi viikuna on kirja- ja kissakahvilan omistaja. Kahvila on siistimmässä kunnossa, kuin hänen oma vaatimaton kotinsa, mutta silti se on koristeltu tavalla, joka saa asiakkaat kerta toisensa jälkeen ajattelemaan, että kahvilaan saapuminen on kuin astuisi ikuisuuksia ja monia elämiä eläneen velhottaren kammioon, joka on täynnä trinkettejä, violettia väriä ja kasveja, jotka eivät ole haitallisia kissoille ja päinvastoin. Kahvilassa soi aina Lana Del Rey tai joku muu yhtä seesteinen, runollinen ja aavistuksen melankolinen. Kissat ovat kaikki saaneet nimensä jonkin suuren romaanihenkilöhahmon mukaan.

Yksi viikuna on tutkija, joka omistaa elämänsä kirjallisuudelle ja elää sellaista elämää, jota Richard Papen kadehtisi. Hän kirjoittaa kaikista suurista obsessioistaan – Dark Academia -kulttuurista, kreikkalaisen mytologian uudelleenkerronnoista, L. M. Montgomerysta ja sad girl -kirjoista artikkelikokoelmia ja yleistajuisia tietokirjoja omalla rakkaalla äidinkielellään. Toisinaan hän joutuu luennoimaan intohimoaiheistaan, ja vaikka ajatuskin siitä kauhistutti häntä vielä maisteriopintojen aikana, sittemmin hän on voittanut julkisen puhumisen pelkonsa ja osaa esiintyä ilman, että hänen äänensä alkaa väristä. Voittamisesta puheen ollen, hän on myös läpäissyt koko hänen yliopisto-opiskelunsa aikana piinanneen huijarisyndroomansa, ellei jopa kääntänyt sitä päälaelleen ja omaksunut täydellisesti koijarisyndrooman.

Yksi viikuna on toimittaja, toinen viikuna on asianajaja. Kolmas on viestinnän asiantuntija, neljäs psykologi, viides englannin- ja venäjänkielisen kirjallisuuden suomentaja, kuudes oman kustantamon omistaja, seitsemäs kustannustoimittaja, ja sitä mukaa kun havaitsen edellisiä, niiden viereen kasvaa uusia, enkä pysy enää laskuissa perässä.

“I saw myself sitting in the crotch of this fig tree, starving to death, just because I couldn’t make up my mind which of the figs I would choose. I wanted each and every one of them, but choosing one meant losing all the rest, and, as I sat there, unable to decide, the figs began to wrinkle and go black, and, one by one, they plopped to the ground at my feet.”

Kuinka kauan viikunat jaksavat odottaa, että teen päätöksen ja poimin niistä yhden? Mitä, jos poimin väärän? Mitä, jos en ehdi poimia yhtäkään? Tai entä jos ahnehdin ja poimin kerralla liian monta, ja ne kaikki sulautuvat toisiinsa otteessani, kunnes pitelen yhtä ylivoimaisen valtavaa viikunaa, joka on aivan liian suuri pureskeltavaksi?

Juuri kun olen menettämäisilläni järkeni ja elämänhaluni, ja tekemälläni päättämättömyyden päätöksen sulkeutua sänkyyni ja mädäntyä sinne, avaan kaikkien rakastaman ja vihaaman sovelluksen, ja löydän videon, jossa luvataan antaa “the fig tree solution.”

“The answer is just to pick something. Literally anything. There’s very few bad decisions, especially if you do your research and you know literally anything about yourself. All you have to do is literally pick one and not starve to death.”

Valitsemalla yhden hedelmän ja ottamalla sen, puu voi kasvattaa uusia viikunoita. Puu ei katoa olemattomiin ensimmäisestä valinnasta – pitäisihän se minun tietää, sillä olen ollut tämän valinnan äärellä ennenkin. Juurikin 18-vuotiaana. Kuinka olen voinut unohtaa, että iässä, jossa ajattelin tietäväni kaiken, tein vaivattomasti päätöksen, ja nyt neljä vuotta myöhemmin tuolloinen päätökseni ei ole ainoastaan poissulkenut muita vaihtoehtoja, vaan päinvastoin avartanut niitä. Viikunapuun alle voi aina palata, ja vaikka se ei joka kerta kantaisikaan tismalleen samoja hedelmiä, siitä voi olla varma, että aina sen oksilla kasvaa jotain. Ainoa asia, joka pitää muistaa, on hoitaa puuta niin, että se voi jatkossakin kasvattaa uusia viikunoita poimittavaksi.

Loppulauseeni on vilpitön toivomus, että kaikki löytäisimme omasta puustamme mieluisan hedelmän. 💜