Bridgertonit
Romanttisten tarinoiden epäromanttiset miehet
Tiivistelmä
Kirjoitin vuosi sitten kandidaatin tutkielmani Julia Quinnin Bridgerton-kirjasarjan osista 2, 3 ja 4. Tämä kirjoitus on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka huonosti valittu kirjallisuuden kandidaatintyön tutkimuskohde voi saada opiskelijaparan vihaamaan niin kohdekirjallisuuttaan kuin koko kandidaatin tutkielmaansa.
i: Prologi
Jos joku jälkikäteen kysyy minulta miksi päädyin tutkimaan juuri ja nimenomaan Julia Quinnin sekundääriromansseja, en rehellisesti osaa vastata. Minulla oli tarve keksiä lennosta jokin aihe ja muovata siitä mieluinen. Epäonnekseni olin juuri aihevalintaa tehdessäni lukenut Bridgerton-kirjoja ja tartuin niihin kuin satunnaiseen puseroon vaatekaapin perukoilla. Se pusero vain sattui olemaan sellainen, jota ei voinut enää heittää takaisin.
Kaikki alkoi tietenkin Netflixin Bridgerton -sarjasta, tuosta visuaalisesta satuloistosta, jonka juoni oli herkullinen ja hahmokaarti ilahduttava. Sain tietää, että sarja perustui Julia Quinnin kirjoihin, ja luin noista kirjoista englanninkielisiä arvioita. Ne olivat ylistäviä, ja niistä sai käsityksen, että henkilöhahmot olivat aivan yhtä ihastuttavan moniulotteisia pohjatekstissäkin kuin filmaatiossa.
Yritin jo vuosia sitten lukea ensimmäisen kirjan, Salaisen sopimuksen, johon Netflix-sarjan ensimmäinen kausi perustui. Vaikka yritin niin e-kirja- kuin äänikirjaversiota, en millään saanut siitä miellyttävää otetta. Sen olisi pitänyt olla enne, ja jos olisin ollut viisaampi, olisin ymmärtänyt sen. Mutta en ollut, vaan hyppäsin sen sijaan Anthonyn Yllättävään rakkauteen, ja manipuloin itseni pitämään tarinasta.
En minä oikeasti pitänyt. Mutta silti ostin seuraavan: Naamiaisten kaunottaren. Ostin sen itse asiassa pokkarina kaksikin kertaa, sillä ensimmäinen joutui työeväitteni eli kanakastikkeen uhriksi eikä sitä ollut enää sen jälkeen pelastaminen. Pidin tästä tuhkimotarinasta aivan hieman enemmän, ja harhaisesti kuvittelin sen tarkoittavan sitä, että pitäisin seuraavasta osasta vielä enemmän. Siispä sukelsin mielipuolisesti Hurmurin valloituksen pariin. Sitten pääsemme tarinani aloitushetkeen, kandidaatin tutkielmani aiheen valintaan.
Toki minulla kyti jo silloin mielessä idea ja ajatus, joita halusin työstää. Olin todennut lukemieni kolmen romaanin miespäähenkilöt varsin kammottaviksi ja epäihanteellisiksi. Halusin kai tuoda feministiseen kirjallisuudentutkimukseen mieshahmonäkökulmaa. Koin, ettei sitä vielä tarpeeksi ollut. Ajatus oli hyvä ja jalo, mutta voi, miten tulinkaan katumaan sitä, että päätin soveltaa sitä Julia Quinnin kirjoihin.
ii: Tutkielman taustaa
Teoriassa rakkausromaanin miespäähenkilöiden kriittinen tutkimus on ihan kelpo aiheen valinta, ja tutkielmani tuntui alussa hyvin lupaavalta ja hedelmälliseltä. Mutta hyvin pian, siinä kirjojen YR, NK ja HV uudelleenlukukarusellin tienoilla, minulle alkoi realisoitua, minkä hirveän virheen olinkaan mennyt tekemään. Miten saatoinkaan kuvitella, että kestäisin näiden kammottavan huonosti kirjoitettujen henkilöhahmojen ja kliseitä pursuavien kohtausten ja rakkaustarinoiden tylsimyksessä edes hetkeäkään, saati sitten sitä noin kolmea taikka kuutta kuukautta, jotka prosessi vaatii.
No, voin paljastaa, että enhän minä kestänyt. Aloin itkeä ja kaivata Charlotte Brontëa, Jane Austenia. Noita ihania, taitavia naisia, jotka osasivat oikeasti Kirjoittaa eivätkä vain kirjoittaa roskaa. Aloin ikävöidä ja itkeä Austenin perään niin suunnattomasti, että vedin hänet mukaan tutkielmaani. Ajatus toi minulle lohtua: saatoin sittenkin viettää aikaa myös järjellisempien ja paremmin kirjoitettujen mieshahmojen parissa, kun tarkensinkin tutkielma-aiheeni vertailevaan kirjallisuudentutkimukseen Jane Austenin tuotannon mieshahmojen ja Julia Quinnin kammottavien miessankareiden välillä.
Tutkielman kirjoittaminen tuntui taas mielekkäämmältä, mutta arvatkaapa vain, oliko uuden suuntani suullinen esittely sen jälkeen helppoa? “Mikä on tutkielmasi aihe?” Joku kysyi. Ja minä vastasin:
“Tutkin Julia Quinnin historiallisten rakkausromaanien miespäähenkilöitä vertaillen niitä Jane Austenin tuotannon miespäähenkilöihin, koska Bridgerton -Netflix-sarjaa on joku amerikkalainen joskus verrannut Ylpeyteen ja ennakkoluuloon ja koska nämä Quinnin romaanit sijoittuvat Austenin omaan aikaan.” On siinäkin muistettavaa.
Nykyisin teeskentelen oikein mielelläni, ettei mitään kandidaatin tutkielmaa koskaan edes ollutkaan. Että hyppäsin vain suoraan maisterivaiheeseen suunnittelemaan gradua, joka toivon mukaan ja luojan kiitos tulee käsittelemään kiinnostavampaa aihetta ja ennen kaikkea kirjaa, josta oikeasti pidän.
iii: Mieshahmot Julia Quinnin Bridgerton -romaaneissa
Mikä Bridgerton-kirjoissa sitten oli niin hirvittävää? Mikä sai minut inhoamaan niitä niin syvästi joutuessani syväanalysoimaan ja tarkkalukemaan niitä?
Ensisijaisesti ne olivat ne mieshahmot. Anthony, Benedict ja Colin Bridgerton ovat kirjoissa varsin epämiellyttäviä miehiä. Minun se pitäisi tietää, kun olen heitä puhkianalysoinut ja eritellyt heidän sisälmyksiään Word-tiedostossa kuin sammakkoa biologian tunnilla. Nämä sammakkoprinssit ovat oppikirjaesimerkkejä toksisista miehistä, joiden kehityskaaretkin ovat tuskin mainittavan arvoisia. Voi Kate-, Sophie- ja Penelope-parkoja, jotka joutuvat kestämään näitä miehiä epilogin jälkeen koko loppu elämänsä!
Tutkielmani prologissa perustelen aihevalintaani kahdella seikalla: ensinnäkin kirjallisuudentutkimuksessa on tutkittu kautta aikojen varsin runsaasti mieskirjailijoiden valmiuksia ja epäonnistumisia kirjoittaa naishahmoja. Sen sijaan sitä, millaisia mieshahmoja naiskirjailijat kirjoittavat, en tutkielmaa aloittaessani löytänyt laisinkaan. Toiseksi rakkausromaanit ovat enenevässä määrin tulossa suosioon, ja niiden funktio, viihteen lisäksi, on ainakin omasta mielestäni tarjota representaatiota tosielämän parisuhteista. Olkoonkin, että Bridgertonit edustavat historiallista romantiikka eivätkä nykypäivän romantiikkaa. Joka tapauksessa koin tärkeäksi tutkia, millaisia rakkausromaaneissa esitetyt mieshahmon oletetut ideaalit ovat.
Vertasin tutkielmassani Anthony Bridgertonin ja Kate Sheffieldin rakkaustarinaa Ylpeyden ja ennakkoluulon Darcyyn ja Elizabethiin, koska tulkitsin kirjailijan hieman tarkoittaneenkin heidän välilleen tietynlaisia yhtymäkohtia. Näistä oleellisin on Anthonyn ja Katen tarinan kaari: kuinka he tarinan alussa inhoavat toisiaan, mutta oppivat tarinan edetessä pitämään toisistaan, jopa rakastumaan. Mutta siinä ne yhtymäkohdat sitten lienevätkin. Anthony ei ole herra Darcy, vaikka Katessa sen sijaan lieneekin tiettyjä elizabethmaisia piirteitä. Anthonyn ja Katen suhde perustuu varsin pinnallisille asioille: lähinnä Anthonyn sanoinkuvaamattoman komeaan ulkonäköön, joka Katen kirjoissa kumoaa lopussa kaikki tämän luonteen lukuisat viat ja oikeuttaa palavan rakastumisen tuohon tunnekylmään ja paikoitellen aggressiiviseen elostelijamieheen. Katen avulla Anthony pääsee yli isänsä kuoleman jättämästä valtavasta traumasta, joten tarinan opetus lopulta lienee, että rakkaudella on voima voittaa kaikki pelot.
Benedict Bridgertonin ja Sophie Beckettin tapauksessa pinnallinen, ulkoinen viehätys toiseen on varsin molemminpuolista. Benedict on Tuhkimon Prinssi, joka rakastuu naiseen ensi silmäyksellä ja tuo silmäys oli niin voimakasta laatua, että se kantaa koko tarinan ja sen esteiden yli aina onnelliseen loppuun saakka. Benedict on myös isoveljensä tavoin ylimaallisen komea, minkä lukija saa toistuvasti tietoonsa Sophien ihailevien silmien läpi. Benedict ei kuitenkaan ansaitse käytöksellään suinkaan Satuprinssin titteliä. Hän on varsin sikamainen Sophieta kohtaan painostaessaan tätä ryhtymään rakastajattarekseen sillä perusteella, ettei hän voi todellisuudessa ottaa palvelijatar-Sophieta vaimokseen, koska on silmittömän rakastunut naamiaisten kaunotar -Sophieen, eikä tiedä koko tarinan aikana, että nämä kaksi eri Sophieta ovat yksi ja sama. Kun asia selviää Benedictille – kuten myös se, että Sophie on itse ollut tietoinen asiasta koko ajan ja pimittänyt tiedon tältä – hän muuttuu lähes pelottavan uhkaavaksi naista kohtaan ja haaveilee väkivallasta. Tämä kaikki annetaan kuitenkin lopussa anteeksi, sillä pelastaahan Benedict kuitenkin Sophien tämän Pahalta äitipuolelta, joka aikoo pikkumaisuuksissaan lavastaa tämän syylliseksi varkaudesta ja lähettää täten Australiaan. Kaiken lisäksi Sophie osoittaa erityisyytensä rakastamalla Benedictiä tämän itsensä, eikä hänen sosiaalisen asemansa vuoksi.
Jos luulit, että Colin Bridgertonin ja Penelope Featheringtonin kohdalla ulkonäkö ei olisi merkittävä tekijä, olet hyvin väärässä etkä ole lainkaan kiinnittänyt huomiota aiempaan kertomaani. Ulkonäkö on tämänkin parin kohdalla erittäin oleellinen tekijä, sillä eihän Colin olisi Bridgerton, ellei hänkin säväyttäisi jokaista naisihmistä tyrmäävällä ulkomuodollaan. Lisäksi tälle rakkaustarinalle ominainen lisä on se, että Colin iskee silmänsä Penelopeen vasta, kun tämä on käynyt läpi huomattavan ulkonäöllisen muutoksen ja laihtunut huimasti. Eikä Colin luonteeltaan ole sen täydellisempi kuin isoveljensäkään: myös hän osoittaa kohtuuttomia aggressiivisuuden tunteita ympäristöään ja rakkauden kohdettaan kohtaan, vaikka hänen suurin ongelmansa onkin sysimusta kateus. Colin on kolmantena syntyneenä aatelispoikana epävarma omista kyvyistään ja hänen egoaan hivelee, kun Penelope ylistää hänen kirjoitustaitojaan. Sen sijaan hänen hauras egonsa särkyy, kun hänelle selviää, miten verrattain lahjakkaammaksi ja vieläpä ansiokkaammaksi kirjoittajaksi Penelope paljastuu. Se on Colinin kirjoissa anteeksiantamatonta ja oikeuttaa julmuuteen. Rakkauden parantava voima kuitenkin auttaa lopulta Colinin yli kateudestaan, ja hänen hahmokehityksensä onkin kaikista käsittelemistäni kenties suurin. Tarinan lopussa hän oppii olemaan ylpeä rakastettunsa taitavuudesta ja valjastaakin sen omien kirjallisten pyrkimystensä työkaluksi, mihin rakastunut Penelope ilomielin suostuu.
Kuinka siis erittelisin Jane Austenin ja Julia Quinnin mieshahmojen yhtäläisyyksiä ja eroja? Onko niitä edes?
iv: Quinnin ja Austenin mieshahmojen vertailua
Tehdään heti alkuun yksi asia selväksi: Jane Austenin tuotanto ei sisällä rakkausromaaneja. Jane Austenin tuotanto tosin sisältää kyllä rakkaustarinoita, mutta on harhaanjohtavaa pitää yhtäkään hänen kirjaansa rakkausromaanina. Jos jotain, niiden voisi luokitella olevan courtship -romaaneja, joille ei valitettavasti löydy suomen kielestä vakiintunutta käännöstä. Austenin romaanien tarkoitus on tarkkanäköisesti ja ironisoivasti kirjoittaa realistisia tarinoita oman aikansa naisista – sattumoisin Austenin ajan naisille sopivimmaksi katsottu tarina vain nyt oli kosiskelu- ja avioitumistarina. Austenin huumori on kuitenkin yksi hänen kirjallisuutensa kulmakivistä, ja siksi hänen tiettyjä teoksiaan voisi jopa pitää satiirina. (Erityisesti Neito vanhassa linnassa on sellainen.)
Sen sijaan Julia Quinnin romaanit ovat, kuten saatoin jo aiemmin mainita, historiallisia rakkausromaaneja. Ne pyörivät yksinomaan rakastumisen ympärillä, eivätkä sijoitu kirjoittajan omaan aikaan. Tämä on tärkeä pitää mielessä.
Austenin tarinoille ominainen piirre on, että sankarittarella on useita erilaisia aviomiesehdokkaita. Elizabeth Bennetillä on George Wickham ja Darcy, Marianne Dashwoodilla John Willoughby ja Eversti Brandon, Emma Woodhousella Frank Churchill ja herra Knightley, Anne Elliotilla herra Elliot ja kapteeni Wentworth, Fanny Pricella Henry Crawford ja Edmund Bertram ja Catherine Morlandilla John Thorpe ja Henry Tilney. Nämä vaihtoehdot voi jakaa kahteen arkkityyppiin. Ensimmäinen on jännittävä, salaperäinen, lopussa kuitenkin epäsopivaksi osoittautuva miestyyppi. Toinen taas on tylsempi, pidättyväisempi, mutta pitkällä tähtäimellä parempi mies ja sopivampi kumppani.
Bridgerton-romaaneista vastaava kahden eri miehen vastakkainasettelu puuttuu. Sen sijaan esitän, että Anthony, Benedict ja Colin Bridgerton kukin edustavat Austenin romaanien arkkityyppisen kehnon ja toisaalta aviomiesainesta edustavan tyypin synteesiä. Nämä miehet ovat täten tavallaan oman itsensä pahimpia kilpakosijoita, ja heiltä vaaditaan tietynlaista gravitoutumista “huonon miehen” arkkityypin päädystä lähemmäs “hyvän miehen” päätyä niiden muodostamalla kuvitteellisella spektrumilla.
Kiinnostavaa on myös tutkia, miksi modernissa historiallista aikaa kuvaavassa rakkausromaanissa miespäähenkilö toteuttaa niitä piirteitä, jotka Jane Austen ainakin mitä selvimmin mielsi huonoiksi ominaisuuksiksi. Miksi Bridgerton-romaaneissa intohimoisuus ja romanttisuus palkitaan avioliitolla, kun esimerkiksi Järjessä ja tunteissa niitä ilmentävä Willoughby tai Kasvattityttären tarinan Henry Crawford esiintyvät pahoina ja kunniattomina? Syy tähän voisi löytyä siitä, miten mainitsemieni romaanien sankarit, Eversti Brandon ja Edmund Bertram, näyttäytyvät modernille lukijalle keskimäärin varsin tylsinä ja värittöminä henkilöinä. Heissä ei ole jännittävää puoleensavetävyyttä eikä särmää.
Aiemmin kärkkäästi sättimäni ulkonäön korostuminen Bridgerton-romaaneissa on Austenin rakkaustarinoissa hyvin paljon hienovaraisempaa, lähes tulkinnanvaraista. Siinä, missä Kate, Sophie ja Penelope kertovat hyvin suoraan ajatuksensa rakkauden kohteidensa ulkonäöstä, eivätkä heidän huonommat puoliskonsa myöskään säästele ulkonäköpuheissaan, esimerkiksi Emman Knightley puhuu Emman kauneudesta niin hienovaraisesti, ettei sitä edes ensilukemalta huomaisi tuon kauneuden ylistykseksi.
v: Epilogi
Loppujen lopuksi Julia Quinnin Anthony, Benedict ja Colin ovat ennemminkin byronilaisia hedonisteja kuin Jane Austenin sankareiden kaltaisia pidättyväisiä ja kohteliaita aristokraatteja. Joitain Austenin mieshahmojen piirteitä heistä voi kuitenkin löytää. He ovat sekoitus Darcyn ja Knightleyn sankarimaisuutta ja John Willoughbyn intohimoisuutta sekä Henry Crawfordin elostelijamaisuutta. Lisäksi nämä miehet ovat paikoitellen aggressiivisia, uhkailevia, julmia ja sanalla sanoen toksisia. Siis kiinnostavia, moniulotteisia, joskin hieman problemaattisia.
Teksti perustuu kandidaatin tutkielmaani “Mieshahmot Julia Quinnin romaaneissa Yllättävä rakkaus, Naamiaisten kaunotar ja Hurmurin valloitus tarkasteltuna Jane Austenin tuotannon mieskuvaa vasten” mutta olkaa kilttejä ja älkää lukeko sitä, tyytykää sen sijaan tähän reflektoivaan kirjoitukseen. (Se oli yritelmäni austenmaisesta vitsistä; olkaa vain vapaita hakemaan sitä, mutta olkaa myös valmiita pettymään siihen yhtä syvästi kuin itse petyin tutkimusaineistooni jo kirjoitusprosessin alussa.) Tutkielmani taas perustuu paitsi primaarilähteisiini Julia Quinnin kirjoihin, Austen-tutkimuksen osalta myös Heta Pyrhösen teokseen Jane Austen aikalaisemme ja on lopulta melko pintapuolinen yritys eritellä tutkimusahettani. En siis missään nimessä julistaudu minkäänlaiseksi Bridgerton-sarjan, rakkausromaanien saati Jane Austenin kirjallisuuden asiantuntijaksi!
(Loppuun knoppitieto julkaisun nimestä: When He Was Toxic on mukahauska väännelmäni erään toisen Bridgerton-kirjan englanninkielisestä nimestä When He Was Wicked - oma versioni kuvaa mielestäni osuvasti kaikkia analysoimiani Bridgertonin aatelismiehiä)
Kommentit
Lähetä kommentti