"Wuthering Heights" (2026)
Kolmen chilin dark romance -fanifiktio
Käytin ystävänpäivän treffi-iltani raahaamalla aviomieheni mukaani katsomaan uusimman Humisevan harjun elokuvasovitusta. Nyt kerron, mikä kaikki elokuvassa oli pielessä, jotta teidän muiden ei tarvitsisi katsoa sitä.
Elokuvien matcha dubai-suklaa labubu: Emerald Fennellin “Wuthering Heights”
Emily Brontën ainoa romaani Humiseva harju (1847) on kompleksinen kertomus luokkaeroista, luonnon ja yhteiskunnan välisestä kahtalaisuudesta, kostosta ja siitä, kuinka systemaattinen kaltoinkohtelu luo ihmishirviöitä ja ylläpitää ylisukupolvista väkivallan kierrettä.
Sitten tulee Emerald Fennellin uusin Humiseva harju -adaptaatio, tyylitellysti ja tästedes “Wuthering Heights”, joka pelkistää Emily Brontën kirjallisen perinnön harlekiinimaiseksi promotoiduksi erotiikaksi, jonka posterissakin lukee “Sekoa rakkaudesta.”
Ilmestyessään Brontën Humiseva harju shokeerasi aikalaislukijoitaan ja aiheutti valtavaa paheksuntaa väkivallan kuvauksensa ja hirviömäisen antagonistinsa vuoksi. Otaksun “Wuthering Heights” -elokuvan ohjaajan, Emerald Fennellin, tavoitelleen modernilla adaptaatiollaan samankaltaisia reaktioita, mutta jos elokuva onnistuukin shokeeraamaan, on se ainoastaan sen vuoksi, kuinka se käsittelee aiheitaan “moukarin hienovaraisuudella” (Anton Vanha-Majamaa, 2026).
Olen jo pitkään ennen elokuvan ilmestymistä seurannut sen tuotannon ja promootion herättämää internet-diskurssia, joka on melko yksimielisesti vaikuttanut olevan samalla kannalla kuin minäkin: Emerald Fennellin lähestymistapa rakastettuun goottilaiseen klassikkoon on pinnallinen ja vääristynyt. Onko Fennell laisinkaan, eläessään, edes lukenut romaania ja jos on, onko hän hypännyt kaiken muun yli, paitsi Cathyn ja Heathcliffin ikonisimpien vuorosanojen? Ja niistäkin hän on työssään laimentanut herkullisimmat kohdat korostaen Harry Styles -fanifiktiosta tuotetun After-elokuvan lailla kliseisimpiä:
“Aioin vain sanoa, että en viihtynyt taivaassa ja minun oli niin ikävä takaisin maan päälle, että itkin katkerasti. Silloin enkelit suuttuivat ja heittivät minut pois sieltä keskelle Humisevan harjun laella olevaa nummea, ja sitten heräsin ja nyyhkytin pelkästä ilosta. Tämä uni selittää salaisuuteni yhtä hyvin kuin se toinen, jota en kertonut. Sovin Edgar Lintonin vaimoksi yhtä huonosti kuin sovin taivaaseen, ja ellei se katala mies tuolla sisällä olisi saattanut Heathcliffia täydelliseen alennustilaan, en olisi ajatellutkaan avioliittoa Edgar Lintonin kanssa. Mutta nyt minulle olisi alentavaa mennä naimisiin Heathcliffin kanssa ja sen tähden hän ei milloinkaan saa tietää miten syvästi häntä rakastan. En siksi, että hän on kaunis vaan siksi, että hän on enemmän minua itseäni kuin minä olen. Mistä sielut lienevätkään tehdyt, meidän sielumme ovat yhtä, ja Lintonin sielu on ihan toisenlainen, aivan kuin kuunsäde on ihan toisenlainen kuin salama, tai kylmyys toisenlainen kuin tuuli.”
“Herätköön hän tuskaan! huusi Heathcliff hurjistuneena polkien jalkaa ja voihkien äkillisen raivon puuskan vallassa. – Hän valehteli viimeiseen saakka! Missä hän on? Ei täällä – tai taivaassa – ei helvetissä – missä sitten? Oh, sinä sanoit, että et välitä kärsimyksistäni. Ja minä rukoilen yhtä ainoata rukousta siihen saakka kunnes kieleni kangistuu: Älköön Catherine Earnshaw levätkö rauhassa minun elinaikanani! Sanoit, että minä tapoin sinut. Vainoa siis minua. Murhatut vainoavat aina murhaajiaan. Minä uskon – tiedän – että haamuja vaeltaa maan päällä. Ole luonani aina – ilmesty missä muodossa tahansa – tee minut hulluksi, kunhan vaan et jätä minua tähän hornan kuiluun, jossa en voi löytää sinua! Oi Jumala, tämä on sietämätöntä! En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani!”
(Lihavoidut kohdat ovat ne, jotka Fennell on sisällyttänyt adaptaatioonsa Margot Robbien ja Jacob Elordin lausuttaviksi.)
Heathcliff on Humisevan harjun byronilainen vihollinen, julmuri ja ihmishirviö, joka piinaa ja kiduttaa Earnshaw’n sisarusten Cathyn ja Hindleyn lapsia kauan sen jälkeen, kun sekä Hindley, että Cathy ovat kuolleet. Emily Brontë luo monitahoisen kuvan hänen hahmostaan, näyttäen, kuinka lapsuudesta asti alkanut syrjintä rodun ja luokan vuoksi kasvattaa Heathcliffistä julman, katkeran ja kostonhimoisen miehen. Kun sinua kohdellaan kuin hirviötä, mitä muuta voitkaan tehdä kuin tulla hirviöksi? Ajatus on koko Heathcliffin hahmon perusta, ja tämä hirviönä kohtelu taas juontaa syvältä kolonialismin ja rasismin historiasta.
Emerald Fennellin Heathcliff on sen sijaan räytyvä valkoinen mies, jota näyttelee australialainen Jacob Elordi. Kun Fennelliä pyydettiin kommentoimaan laajalti närkästystä herättänyttä valintaansa antaa Heathcliffin rooli valkoiselle miehelle, hänen vastauksensa oli:
“I think the thing is everyone who loves this book has such a personal connection to it, and so you can only ever make the movie that you sort of imagined yourself when you read it. I don’t know, I think I was focusing on the pseudo-masochistic elements of it.” (Kirsten Chuba, Fennell, 2026).
Fennellin ulostulo on vahvistus omille arveluilleni “Wuthering Heights” -elokuvan luonteesta: se on eroottista dark romance -fanifiktiota ja vähintään kolmen chilipaprikan omakustanne-BookTok-kirjallisuutta puettuna visuaaliseen muotoon, jonka estetiikka toimisi paremmin musiikkivideossa kuin kokopitkässä bodice ripper -elokuvassa.
Enkä ole suinkaan ainoa fanifiktio-teorian kannattaja: elokuvien Goodreads, Letterboxd, on jo nyt täyttynyt toinen toistaan nokkelammista yhden virkkeen arvioistaan, joissa elokuva rinnastetaan milloin Wattpad, milloin Archive of Our Own -fanifiktioksi: “This all could’ve been prevented if Ao3 was made in Fennell’s youth” (Letterboxd: Rendy Jones), “Zero shade to fanfiction and all shade to emerald, but girl pls, AO3 is a thing” (Letterboxd: itslaggingagain) ja “that would be the case if emily brontë was 15 and wrote wattpad fanfiction” (Letterboxd: bruna), näin muutamia mainitakseni.
Mikä sitten tekee “Wuthering Heights” -elokuvasta huonosti kirjoitettua fanifiktiota?
Emerald Fennellin raivosyötti Humiseva harju -kirjan faneille ja kirjallisuudentutkijoille
Kirjallisuuden maisterintutkinnon ja kolmen eri Wuthering Heights-painoksen omaavana Brontë-fanityttönä voin todeta varmaksi, että Fennellin tulkinta klassikosta on tarkoituksellinen raivosyötti (engl. rage bait) jokaiselle, joka on lukenut romaanin ja ymmärtänyt sen romantiikan, modernismin ja gotiikan genrehybridiksi, eikä synkäksi rakkaustarinaksi, jossa on “pseudo-sadomasokistisia elementtejä”, kuten Fennell itse tulkitsee sen perusteella, että kertoo lukeneensa sen 14-vuotiaana ja hullaantuneensa Heathcliffin hahmosta romanttisena, byronilaisena (ja ehdottoman valkoisena!) sankarina.
Niin kirjallisuuden kuin elokuvatutkimuksessa itseäni kiehtovat adaptaatioiden, uudelleenkerrontojen ja revisioiden teoriat. Mikä tekee adaptaatiosta loistavan? Mikä on adaptaation ja fanifiktion ero, vai onko sellaista?
Olen huomannut olevani melkoinen adaptaatio-puristi. Luin yliopistoaikoinani Bram Stokerin Draculan (1897) ja kun myöhemmin osallistuin vampyyrielokuvakurssille, turhauduin, kuinka joka ikinen katsomamme ja analysoimamme Dracula-adaptaatio muutti niin tärkeitä, olennaisia osia ihailemastani klassikosta, eikä yksikään koskaan tehty elokuvasovitus vaikuttanut olleen täysin pohjatekstilleen uskollinen siirtymä tekstistä filmille.
Humisevan harjun elokuva-adaptaatioissa minua on turhauttanut suunnilleen sama asia, mutta isommalla skaalalla. Siinä missä Draculan adaptaatiot saattavat kirjoittaa Draculan ja Minan välille eeppisiä rakkaustarinoita tai vaikkapa tehdä Minasta ja Lucy Westernasta ystävysten sijaan sisaria, sentää Dracula-elokuvat adaptoivat koko romaanin juonen. Mikä sen sijaan lähes poikkeuksetta toistuu joka ikisessä Humiseva harju -elokuvassa, on taipumus korostaa romaanin alkupuoliskon tapahtumia ja ignoorata koko loppupuolisko.
Kuinka paljon elokuva-adaptaatioissa menetetäänkään Brontën alkuperäisestä väkivallan kierteen päättämisen ja katkeruuden kahleista ulos murtautumisen sanomasta, kun tulkitsija toisensa jälkeen rakentaa oman visionsa Cathy Earnshaw’n ja Heathcliffin välisestä tuomitusta romanssista ja poispyyhkii nuoremman sukupolven, Cathyn ja Heathcliffin jälkikasvun, ja sen, kuinka toisen sukupolven päähenkilöiden tarina peilaa ensimmäisen sukupolven tarinaa, mutta sen sijaan, että kaikki päättyisi kierosti, he onnistuvat murtautumaan vanhempiensa tarinasta ja luomaan oman loppunsa – huolimatta pahasta Heathcliffistä, joka kaikin tavoin yrittää murtaa nämä lapset ja toteuttaa kostofantasioitaan heihin katkeroituneena siitä, ettei saanut elää Cathyn kanssa loppuelämäänsä.
Emerald Fennell taas ylittää vielä tämän tavanomaisenkin hahmonpyyhkinnän rajan ja pyrkii omassa tulkinnassaan rajaamaan hahmokaartinsa minimiin. Hän sulauttaa, poistaa, uudelleenkirjoittaa, rekonstruioi tuttuja hahmoja tunnistamattomiksi jäljitelmiksi alkuperäisistä henkilökuvista.
Seuraavaksi esittelen Emily Brontën Humisevan harjun henkilöhahmot ja peilaan heitä Emerlad Fennellin frankensteinmaisiin tulkintoihin ja osoitan, kuinka kaukana he ovat alkuperäisversioistaan.
Emily Brontën mestarilliset henkilökuvat ja Emerald Fennellin kalpeat jäljitelmät
Humiseva harjun kerronnallinen erityisyys syntyy sen kerroksellisuudesta. Uloin kertojaääni on ulkopuolisen herra Lockwoodin, joka saapuu Rastaslaaksoon (engl. Thruscross Grange) ja tapaa vuokranantajansa, yrmeän herra Heathcliffin, joka puolestaan asustaa Humisevaa harjua (engl. Wuthering Heights). Hän tutustuu Rastaslaakson taloudenhoitajaan Nelly Deaniin, joka ryhtyy kertomaan Lockwoodille Humisevaa harjua ja Rastaslaaksoa kerran asuttaneiden perheiden, Earnshawien ja Lintonien, yhteenkietoutuvaa, kahden sukupolven mittaista tarinaa. Romaanin pääjuoni koostuu siis sisäkertomuksen palasista, Nelly Deanin äänestä, joka suodattuu lukijalle Lockwoodin kirjoittamien kirjeiden kautta. Ensimmäisen tason kertoja on Lockwood, joka kirjoittaa preesensissä, toisen tason kertojana toimii menneisyyttä narratoiva Nelly, ja toisinaan kerrontaan tulee kolmas taso ja kolmas kertojaääni Nellyn kerronnan sisällä.
Humisevan harjun sielussa asustaa sen yliluonnollinen, kauhuromanttinen elementti: vieraillessaan Humisevassa harjussa ja yöpyessään siellä Lockwood löytää kirjoituksia, joissa toistuvat nimi Catherine ja tämän eri sukunimet: “Ikkunalaudalla, jolle asetin kynttiläni, oli pino homeisia kirjoja ja sen maalattuun pintaan oli raapustettu jotain kirjoitusta. Tuo kirjoitus toisti kuitenkin vain yhtä ainoata nimeä – erilaisilla isoilla ja pienillä kirjaimilla ristiin rastiin Catherine Earnshaw, Catherine Heathcliff, Catherine Linton.” Lockwood vaipuu uneen, ja uneksuu kauhistuttavasta aaveesta, joka pyrkii huoneen ikkunan kautta sisään ja vaikeroi vaeltaneensa Humisevaa harjua ympäröivillä nummilla kaksikymmentä vuotta. Heathcliff reagoi Lockwoodin kertomaan painajaiseen erikoisella tavalla.
Kauhukohtaus herättää Lockwoodin uteliaisuuden äreää vuokraisäntäänsä ja tämän elämäntarinaa kohtaan, ja hän saa Rastaslaakson palvelijan, Nellyn, kertomaan sen sellaisena, kuin tämä itse on sen kuullut ja nähnyt. Pääsemme sisäkertomukseen, jonka aineksista koostuu koko Emerald Fennellin tulkinnan tarina.
Kaikki alkaa siitä, kun Earnshaw’n isä tuo matkoiltaan tuliaisten sijaan tumman pojan, jota hänen lapsensa Cathy (huom. selvyyden vuoksi tulen käyttämään ensimmäisestä Catherinesta lempinimeä Cathy, ja hänen tyttärestään nimeä Catherine, vaikka romaanissa molempia kutsutaan niin ristimä- kuin lempinimellään) ja Hindley vieroksuvat. Cathy kuitenkin oppii pitämään Heathcliffistä ja heidän välilleen syntyy yliluonnollinen, henkinen side, kun taas muissa Earnshaw’n perheenjäsenissä Heathcliffin olemassaolo herättää alusta alkaen katkeruutta ja eripuraa. Kun Cathyn ja Hindleyn isä kuolee, Hindleystä tulee talon isäntä, ja hän ei epäröi osoittaa vihaansa Heathcliffiä kohtaan.
Fennellin tulkinnassa Cathyn isä, herra Earnshaw, ja isoveli Hindley on sulautettu yhdeksi, groteskiksi hahmoksi, joka on samaan aikaan hellämielinen hyväntekijä ja juoppohullu uhkapelaaja – jälkimmäisen epiteetin kuuluessa romaanissa Hindleylle ja ensin mainitun herra Earnshaw’lle. Otaksun Fennellin tarkoituksen olleen luoda kompleksinen hahmo, mutta mielestäni hän epäonnistuu yrityksessään, ja elokuvan isä on suorastaan karikatyyri. Kun elokuvan Cathy tulee katsomaan isänsä ruumista, se makaa hämyisässä huoneessa, jonka takaseinän nurkkia reunustaa kaksi kattoon asti yltävää lasipullokasaa. Kuva herätti elokuvateatterissa naurun purskahduksia, mutta minussa lähinnä tympääntyneisyyttä: Fennell ei liene koskaan kuulleenkaan hienovaraisesta tarinankerronnasta ja kuvavihjeistä. Elokuvan isä siis pelkistyy väkivaltaiseksi julmuriksi, jonka edessä nuori Cathy varoo jokaista sanaansa ja askeltaan. Valinta tekee hallaa etenkin Cathyn hahmolle, laimentaen hänestä pelokkaan tytön, joka on vääristynyt peilikuva romaanin tuliselle lapselle.
Romaanin Cathy vuodattaa Nellylle: “[T]ahtoisin olla jälleen pieni tyttö, kesytön ja huimapäinen ja vapaa – tyttö, joka nauraisi loukkauksille eikä antaisi niiden sekoittaa mieltään.” (s. 181). Kuulostaako tämä kuvaus siltä tytöltä, jonka Fennell on valinnut kirjoittaa elokuvaansa? Päinvastoin, Fennellin nuori Cathy on romaanin nuoren Cathyn kalpea antiteesi, mikä tekee hänen aikuisen versionsa käytöksestä entistä hämmentävämpää.
Elokuvassa “Wuthering Heights” Cathyn hahmoa näyttelee 35-vuotias Margot Robbie. Hänen ikänsä merkitsee tässä siksi, koska mikä tekee Humisevan harjun Cathysta niin traagisen hahmon, on se, kuinka hän kuolee vain 18-vuotiaana lapsivuoteeseen. Olin Margot’n roolivalinnasta pöyristynyt jo siitä hetkestä lähtien, kun kuulin siitä. Mikä vitsi. Odotin skeptisenä, huomioitaisiinko itse elokuvassa näyttelijän ja hahmon iän välistä ristiriitaa olleenkaan, mutta se mainittiinkin uudelleenkirjoituksen muodossa. Siinä, missä romaanin Cathy on 15-vuotias, kun Edgar Linton kosii häntä, elokuvan Cathyn mainitaan olevan “past spinsterhood”. Emeraldin tulkinta on romanttinen ja toiveikas – hän antaa Cathylleen mahdollisuuden elää lähes kaksinkertaisen elämän, kuin Brontën Cathy, mutta tämä valinta myös menettää mainitsemani hahmon traagisuuden. Totuus on, että Humisevan harjun kuvaaman ajan nainen voisi olla 35-vuotiaana mahdollisesti jo isoäiti, eivätkä Margot Robbien kuolonkalpeat kasvot siksi herätä yhtä voimakasta toivottomuuden tunnetta ja surua kuin, jos tilalla olisi traagisesti kuoleva 18-vuotias, joka ei ole vielä edes päässyt elämään.
Margot Robbien Cathy on menehtyessään jo saanut kokea koko elämän kirjon: usean vaurauden vuoden Lintonin kanssa Rastaslaaksossa, kuten “Chains of Love” -montaasi vaihtuvine jouluotoksineen osoittaa, ja sen lisäksi vielä kiihkeän seksisuhteen Heathcliffin kanssa, kuten elokuvan toinen montaasi meille suoraviivaisesti näyttää. Emily Brontën Cathy sen sijaan ei ole saanut kokea tuosta mitään. Hän on nuorena lupautunut Lintonin vaimoksi, tullut melko varhain avioliitossaan raskaaksi ollessaan itsekin vielä lapsi, ja jos hänellä ja Heathcliffillä oli koskaan fyysinen, intiimi suhde, sen on täytynyt tapahtua heidän ollessaan alle 15-vuotiaita, vaikkakin itse romaanissa moista ei milloinkaan edes mainita.
Romaanin nuorena kuoleva Cathy kuvataan Nellyn näkökulmasta itsekkääksi, ilkeäksi, omapäiseksi lapseksi, joka tekee tietoisesti itselleen tuhoisan elämänvalinnan lupautuessaan vaimoksi Lintonille, vaikka myöntääkin: “Sovin Edgar Lintonin vaimoksi yhtä huonosti kuin sovin taivaaseen.” Kun Heathcliff palaa vaurastuneena ja Catherine huomaa miehensä sisaren, Isabellan, ihastuvan tähän, hän nöyryyttää tyttöä tarkoituksellisesti mustasukkaisuuksissaan. Tämä on jokseenkin ymmärrettävää käytöstä alle 20-vuotiaalle aikansa laiminlyödylle, kieroon kasveneelle kasvatille, mutta kun Margot Robbien vanhapiika-ikäinen Cathy käyttäytyy kuvaamallani tavalla, häntä voi luonnehtia ainoastaan naislapseksi. Emerald Fennell on onnistunut pop-fantasiallaan pilaamaan Cathyn hahmon ja tekemään hänestä itsekkään, mutta traagisen hahmon sijasta ainoastaan itsekkään huorintekijän.
Mainitsin jo alussa Heathcliffin hahmoon tehdyistä muutoksista ja niiden järkyttävyydestä. Se, että Heathcliffin rooliin on valittu valkoinen mies, on kaksin kerroin loukkaavampaa, kun hänen kilpakosijansa, Edgar Lintonin, rooliin on taas valittu värillinen mies, ja hänen hahmonsa onkin rekosntruioitu palvelemaan Fennellin luomaa tarinaa, jossa rodullistettu mieskin voi kerätä vaurautta rehellisin kaupan keinoin. Tämä luo ironisen logiikan, joka sylkee vastoin Brontën tarkoitusten kasvoja: Heathcliffin luokkanoususta romaanissa tekee niin ihmeellisen ja vaikuttavan nimenomaan se, kuinka se onnistuu siitä huolimatta, että häntä syrjitään alkuperänsä vuoksi. Jos Fennellille ei ollut ongelmaa laittaa Edgarin rooliin POC-näyttelijää, miksi vastaava Heathcliffin kohdalla oli hänelle niin mahdottoman vaikeaa?
Brontën Edgar ja Heathcliff kontrastoivat toisiaan Cathyn rakkaudenkohteina niin luonteeltaan, luokaltaan, kuin väritykseltään. Edgar, vauras ja turvallinen valinta, on luonteeltaan lempeä, joskin valju ja tylsähkö, ja häneen 15-vuotias Cathy ihastuukin vain siksi, koska hän on niin kaunis katsoa vaaleine piirteineen. Heathcliff taas on tumma, rajuluontoisempi, mutta Cathyn veljen Hindleyn sosiaalisesti “alentama”, ja siksi turvaton vaihtoehto hänelle, vaikka Heathcliffiä kohtaan Cathy tunteekin aitoa, obsessiivista paloa ja sielullista yhteyttä. Emerald kääntää nämä visuaaliset ominaisuudet päälaelleen, ja aiheuttaa faneissa raivoa röyhkeydellään valita Lintonin rooliin Shazad Latif, joka olisi vastannut täydellisesti Brontën kuvausta Heathcliffin ulkoisista piirteistä: “mustatukkainen lapsi” (s. 67), jonka arvuutellaan olevan joko romani, intialainen, kiinalainen tai espanjalainen alkuperältään.
Kaiken kaikkiaan Emerald Fenellin Edgar Linton on valju, sieluton hahmo – siis vielä valjumpi kuin Emily Brontën Edgar, voitteko kuvitella! Entäs sitten hänen sisarensa, joka Fennellin visiossa onkin Edgarin suojatti, millä hän pyrkii selittämään sen erikoisen valinnan, että Isabellaa taasen näyttelee valkoinen nainen, Allison Oliver, joka olisi sivumennen sanoen ollut Margot Robbieta osuvampi valinta Cathyn rooliin – voi, näitä menetettyjä mahdollisuuksia.
Romaanin Isabella Linton on naiivi, idealistinen tyttö, joka hullaantuu Heathcliffiin ja joutuu naiiviudessaan tämän hyväksikäyttämäksi osana kostojuonta Cathya ja Edgaria kohtaan. Heti avioliiton alussa Heathcliff osoittaa Isabellalle tunteensa murhaamalla tämän koiran. Tästä Isabella tajuaa tehneensä suuren virheen ja anelee Nellyä auttamaan hänet pakoon Humisevasta harjusta. Pakoon hän lopulta pääseekin, ja saa elää muutaman vuoden rauhassa kasvattaen hänen ja Heathcliffin poikaa Linton Heathcliffiä, kunnes kuolee nuorena jättäen sairaalloisen lapsensa puoliorvoksi.
Fennellin elokuvan Isabella on sen sijaan romaani-Isabellan räikeä antiteesi. Girl boss -feministisistä ideaaleista rakennettu “weird girl”, joka on Heathcliffin lailla, tosin hieman lievemmin, obsessoitunut Cathyyn ja siksikin suostuu vapaaehtoisesti osaksi Heathcliffin kostosuunnitelmaa ja kertoo Nellylle viihtyvänsä mainiosti Humisevan harjun likaisella lattialla leikkien Heathcliffin koiraa, sillä ilmeisesti hän ei olekaan väkivallan ja hyväksikäytön uhri, vaan kummajainen, jolla on nöyryytys-fetissi. Hahmokuvan kirjoituksen loukkaavuuden lisäksi suren kaksinkerroin menetettyjä mahdollisuuksia, sillä Allison Oliver tekee huonosta käsikirjoituksesta huolimatta ehkä koko elokuvan parhaan näyttelijänsuorituksen.
Fetisseistä puheen ollen puhutaan hetki Ewan Mitchellin hahmosta. Kun näyttelijäkaarti alkujaan julkistettiin, oletin, että Ewan Mitchell tulisi näyttelemään Cathyn veljeä, Hindleyä, ja trailerin perusteella oletin luvassa olevan intiimikohtaus Hindleyn ja tämän vaimon, Francesin välillä. Järkytykseni oli mitä suurin, kun elokuvassa ilmenikin, että Ewan Mitchellin oli tarkoitus esittää Josephia, Humisevan harjun palvelijaa, joka romaanissa on vanha, vaikeaa vanhaa englantia (jos luet alkuteoksen) mongertava fariseus, joka väärinkäyttää uskontoa harjoittaakseen henkistä väkivaltaa Cathya ja Heathcliffiä kohtaan heidän lapsuudessaan ja paheksuu aivan kaikkea, syyttäen muun muassa Cathyn tytärtä Catherinea noituudesta.
On sanalla sanoen erikoinen veto tehdä tästä uskonnollisesta äijänkäppänästä nuori, 1800-luvun Christian Grey, joka elostelee iltaisin Humisevan harjun nuoremman palvelijattaren, Zillan, kanssa, ja tietämättään tuhoaa puuhiaan tirkistelevän Cathyn viattomuuden.
Nelly Dean on Fennellin adaptaatiossa yläluokkaisen miehen avioton tytär, joka on siksi tuomittu elämään palvelijana, vaikka syntyperänsä puolesta olisi voinut kohota kaikkia elokuvan hahmoja korkeammalle, ja siksi katkeroituu elokuvan edetessä ja muuttuu Cathylle vihamieliseksi, häijyksi hahmoksi, joka ilkeyttään asettaa esteitä Cathyn ja Heathcliffin välille ja epäsuorasti aiheuttaa elokuvan katkeran lopun. On jokseenkin erikoista, että elokuvan ainoa POC-näyttelijätär Hong Chau on valittu näin epämiellyttävän hahmon rooliin. Jotain erikoista kulkee Fennellin produktion subtekstissä, kun alkutarinan ainoa värillinen hahmo on valkopesty, ja ainoat värilliset näyttelijät pestattu epäimarteleviin, valjuihin rooleihin.
Catherine ja Hareton - Humisevan harjun terveellinen rakkaustarina, Cathyn ja Heathcliffin vastakohta
Surullisinta tässä koko elokuvassa, alkaen valkoisesta elokuvajulisteesta, jonka melodramaattinen asetelma on tarkoituksellinen viittaus klassikkoelokuvan Tuulen viemää (1939) posteriin, on se, kuinka täydellisesti Margot Robbie ja Jacob Elordi edustavat omaa kuvitelmaani Humisevan harjun Catherinesta ja Haretonista, olkoonkin, että Robbie olisi tähänkin rooliin hieman liian vanha.
Humisevan harjun puolivälin tienoilla Cathy kuolee synnytettyään tyttärensä. Hän on ollut sairaalloinen jo aiemmin, tartuttaen aiemman sairautensa Hindleyn vanhempiin, jotka kuolivat tämän johdosta pian Cathyn muutettua Rastaslaaksoon. Jos kosijana Edgar olikin tylsä ja turvallinen vaihtoehto Heathcliffiin nähden, isänä vaalealle tyttärelleen Catherinelle hän on lempeä, vaikkakin yhden asian suhteen järkkymätön: hän ei missään nimessä päästä tytärtään harhailemaan lähellekään Humisevaa harjua.
Humisevan harjun lähelle tytär siitä huolimatta harhailee, ja siellä tapaa aikuisen Heathcliffin, joka ryhtyy punomaan juoniaan kostaakseen vanhat katkeruutensa Edgarille. Hän manipuloi Catherinea poikansa Lintonin avulla, joka muuten on Catherinen serkku. Catherine mieltyy Lintoniin ja on hyvin huolissaan tämän sairaalloisuudesta. Humisevan harjun ankarissa oloissa Lintonin sairastelu vain pahenee, ja Catherine huijataan tämän kanssa naimisiin. Jotain synkkää on Humisevan harjun talossa, sillä se tekee Lintonista paitsi sairaamman, myös itsekkään. Vangittuna Lintonin vaimoksi, Catherine menettää kuolemalle sekä murheenmurtaman isänsä Edgarin, että lapsipuolisonsa (Catherine on naimisiin mennessään noin 17- ja Linton 16-vuotias) sairaudelle. Hän on tuomittu elämään vankilassaan Humisevassa harjussa Heathcliffin armoilla, ja kun Lockwood tapaa hänet vierailullaan Humisevaan harjuun, Catherine on katkeroitunut ja julma nuori nainen.
Hindleyn ja hänen vaimonsa Francesin poika Hareton Earnshaw esiintyy romaanissa jo ennen Cathyn kuolemaa. Kun Heathcliff palaa vaurastuneena Humisevalle harjulle, hän kostaa viholliselleen Hindleylle, joka on tässä vaiheessa seonnut vaimonsa menetyksestä ja ryhtynyt uhkapelaavaksi juopoksi, joka kaltoinkohtelee poikaansa. Heathcliff pelastaa Haretonin, kun Hindley yrittää pudottaa pojan portaista, ja heidän välilleen syntyy sairas dynamiikka, jossa Hareton on kiintynyt Heathcliffiin kuin isähahmoon, mutta on samaan aikaan tämän systemaattisen väkivallan ja alistuksen uhri, alennettu lukutaidottomaksi palvelijaksi omassa perintötalossaan.
Kun Fennellin elokuvan alussa nuori Cathy ja Heathcliff tutustuvat toisiinsa, ja Cathy yrittää opettaa Heathcliffiä lukemaan tuloksetta, turhautuu lopulta ja sättii tätä, tunnen valtavaa melankoliaa. Tuo kohtaus on revitty suoraan Catherinen ja Haretonin tarinasta, Humisevan harjun loppupuolelta, ja tekee kipeää, että Fennell näin osoittaa sittenkin lukeneensa kirjan loppuun, mutta ymmärtäneensä koko teoksen silti niin kovin kummallisesti.
Kun Lockwood on kuullut koko Nellyn tarinan tapahtumahetkeen saakka, hän lähtee Rastaslaaksosta. Kun hän myöhemmin palaa, hän saa kuulla tarinan jatkon: kuinka Heathcliff on menehtynyt, sekä Catherinen ja Haretonin välille syttynyt lopultakin yhteisymmärrys, jaettujen traumojen ja niiden yhteisen käsittelyn aiheuttama side. He ovat kuin Cathyn ja Heathcliffin terveellisempi toisinto, he rikkovat ylisukupolvisen väkivallan ja katkeruuden kierteen, jättävät Humisevan harjun ja uudelleenkirjoittavat yhteisen loppunsa.
Hareton on Heathcliffin toimesta yhtä lailla kaltoinkohdeltu ja alistettu lapsi, kuin Heathcliff aikoinaan Hindleyn toimesta. Catherine on yhtä lailla ensin ihastunut Lintoniin, mutta hänen sydämensä omistaja on sittenkin Hareton. Heidän rakkautensa ei ole tuhoavaa, obsessoitunutta, myrkyllistä, kuten Cathyn ja Heathcliffin, mutta toisaalta juuri siksi Fennell ei kaiketi nähnytkään heidän juontaan yhtä romanttisena, seksikkäänä, adaptoinnin arvoisena. Mikä valtava sääli.
Mutta toisaalta, sittenkin, samaan aikaan olen myös helpottunut, että sentään Fennell ymmärsi olla kajoamatta rakkaimpiin Humisevan harjun henkilöihini.
Lukija, miksi edes katsoin tämän elokuvan?
Klassikkoadaptaatioksi naamioitua, tyyliteltyä melodramaattista erotiikkaa. Jos hahmojen ja elokuvan nimet olisi muutettu, tämä olisi ollut sellainen Tumblr-postauksia kirvoittava, kädenlämpöinen estetiikan ja anakronismien ilotulitus. Mutta koska tämä kaikesta huolimatta yrittää edelleen kytkeä itsensä Humisevan harjun elokuvasovitusten jatkumoon, tuomitsen "Wuthering Heights" -elokuvan yhden tähden filmiksi, jonka loppuosaa pitkitettiin tarpeettoman paljon. Kaiken kaikkiaan myös ällöttävä seksualisoinnin vire tahmaa koko Fennellin elokuvaa, kuin särkyneet kananmunat Cathyn ja Heathcliffin petivaatteiden välissä. Silti kun mietin näkemääni seuraavana päivänä, tajuan, ettei chilipaprikoita ollut edes neljää, ehkä ei edes kolmea. Saltburnin (jota muuten myös vihasin) rinnalla "Wuthering Heights" on silti jotenkin himmeä ja sievistelevä.
Emerald Fennell toteaa haastatteluissa: “Like many people who love this book, I’m kind of fanatical about it, so I knew right from the get-go I couldn’t ever hope to make anything that could even encompass the greatness of this book. All I could do was make a movie that made me feel the way the book made me feel, and therefore it just felt right to say it’s Wuthering Heights, and it isn’t.” (Kirsten Chuba, Fennell, 2026).
Vapaasti suomennettuna “se on Humiseva harju ja se ei ole”, ja niin Fennellin kuin Jacob Elordin (Kirsten Chuba, Elordi, 2026) mielestä tämä selittää lainausmerkit otsikon ympärillä. Suurin osa ihmisistä, joka menevät katsomaan Fennellin elokuvan, eivät luultavasti kiinnitä lainausmerkkeihin sen kummempaa huomiota ja poistuvat teatterista kuvitellen, että klassikkoromaani on täysin toisenlainen, kuin se todellisuudessa on. Sen sijaan he, jotka menevät elokuviin tuntien kirjan läpikotaisin, kuten minä, saattavat kenties laillani ihmetellä, miksi elokuvan nimeen oli tarpeellista ylipäätään sisällyttää sanat Wuthering ja Heights. Olen lukenut paljon fanifiktiota, joka on pohjatekstilleen uskollisempaa niin hahmojensa kuin kaanoninsa suhteen, kuin tämä kauhistus, jota Fennell kutsuu omaksi Humisevaksi harjukseen.
Emily Brontë suoraan sanoen ansaitsisi parempaa. Eikä Emerald Fennell ansaitsisi tehdä enää yhden yhtäkään adaptaatiota koko loppuelämässään, kiitos.
Fennellin elokuvan anakronistiset visuaaliset valinnat sopisivat paremmin Charli XCX:n uusimman albumin sinkkujen musiikkivideoihin. Niissä ei ole Humisevan harjun goottilaista sielua. Koko elokuvassa ei ole mitään pintaa syvempää. Tunnen surua siitä, mitä olisi voinut olla, jos Charli XCX:n kappale "House featuring John Cale" olisi soinut kohtauksessa, jossa Cathyn tytär Catherine tajuaa olevansa Heathcliffin vankina Humisevassa harjussa pakotettuna naimaan serkkunsa Linton Heathcliff, tai kohtauksessa, jossa Heathcliffin viettelemä Isabella Linton tajuaa naimisiin mentyään, minkälaiseen paikkaan hänet on huijattu asumaan, ja millaisen koiria surmaavan miehen kanssa.
Mutta sen sijaan saimme tarkoituksellisen shokeeraavan, vulgaarin aloituskohtauksen, jossa seuraamme julkista hirttoa erittäin vastenmielisessä kohtauksessa, joka on täysin irrallaan koko muusta tarinasta.
Shokeeraavia visuaaleja, pop-estetiikkaa, anakronismeja, onttoja ja ohuita henkilöhahmoja, juonellisia aukkoja jotka sekä sylkevät vasten pohjatekstiään, että nojaavat siihen, on Emerald Fennellin elokuva, joka olisi toiminut historiallisena melodraamana originaalein hahmoin, jossa olisi ollut kaikuja ja nokkelia intertekstuaalisia viittauksia klassikkokirjallisuuteen, mutta joka sen sijaan ratsastaa Emily Brontën mestariteoksen suosiolla ja tunnettuudella.
Lähteet:
Anton Vanha-Majamaa, 2026: Analyysi: Vein tutkijan katsomaan Humisevan harjun seksintäyteistä elokuvaversiota, ja hän tuskastui näkemäänsä (https://yle.fi/a/74-20209903)
Kirsten Chuba, 2026: ‘Wuthering Heights’ Director Emerald Fennell on Breaking With the Book to Cast Jacob Elordi as Heathcliff: “There Are So Many Different Takes”
(https://www.hollywoodreporter.com/movies/movie-news/wuthering-heights-emerald-fennell-jacob-elordi-heathcliff-1236488149/)
Emily Brontë, 1847: Wuthering Heights
Emily Brontë, Kaarina Ruohtula (suom.), 2013: Humiseva harju
Kommentit
Lähetä kommentti